Kohtaaminen
Olen kuullut hänestä nyt jo jonkin verran huhuja. Tiedämme kyllä toisemme, mutta emme ole koskaan keskustelleet kunnolla. Olemme korkeintaan vaihtaneet pari sanaa. Kukapa olisi uskonut. Niin, hänkään ei juo. Ja nyt hän on tulossa illalla samoihin juhliin. Kaltaisiani miehiä on siis muitakin olemassa.
Alkuillan keskustelu on siis siirtynyt häneen.
"Nii, sekään ei vissiin juo ollenkaan."
"Ai." Saan sanottua lakonisesti miettien mielessäni, että miksi ihmeessä asialla on mitään merkitystä. Mutta merkityksellistä tai ei, silti asia oudosti herättää mielenkiintoni.
Asian ilmaisee minulle hyvä ystäväni, joka tietysti tietää jo että minä en juo. Hän tietää myös että asiasta voi keskustella kanssani. Muut vaikuttavat välinpitämättömiltä, joko tietämättömyyttään tai hienotunteisuuttaan. Eikä asiasta enää mainita. Mutta sana on jo kerennyt raittiin edelle. Juhlissa tiedetään hänen saapumisestaan jo hyvissä ajoin. Näinkö se siis tapahtuu?
Loppuillasta hän saapuu ystäviensä kanssa. Niin... tuoko se nyt on? Eipä erottaisi joukosta, ellei etukäteen tietäisi. Juhlat jatkuvat samalla tavalla ja juttu luistaa myös kaikkien uusienkin vieraiden kanssa. Tai melkein kaikkien, hän vaikuttaa varsin hiljaiselta. Mutta ehkä kiinnitän vain huomioni juuri tähän, enkä huomaa kokonaisuutta. Oma käyttäytymiseni ei paljasta raittiuttani ja saan osakseni tavallista huomiota. Eipä moni taidakaan tietää oikeaa suhtautumistani alkoholiin, sillä osaan puhua oikealla tavalla ja tarvittaessa turvautua jopa valkoisiin valheisiin.
"Hei, otatsä mitään?" Saan vihdoin sanotuksi hänen kohdallaan. Sanoinko minä juuri noin? Enkö nyt parempia sanoja keksinyt tälle henkilölle, joka varmasti ihnoaa tuota lausetta? Olenpa todellakin eläytynyt tähän rooliini normaalina suomalaisena miehenä.
"Ei kiitos." Hän vastaa välinpitämättömästi. Aivan kuten itsekin vastaisin hänen tilassaan. Asia ei herätä sen kummempaa huomiota. Rauhoitun ja varon ottamasta asiaa enää esille.
Mutta mitäpä muutakaan olisin sanonut? Kieltämättä hän paistaa nyt esiin joukon keskeltä ainoana, joka ei pidä mitään juomaa kädessään. Ja muun joukon humaltuesssa hänen erottautumisensa tuntuu vain kasvavan. Hän keskustelee rauhallisesti muiden kanssa ja välillä lähtee ystäviensä pyynnöstä vastentahtoisesti tanssimaan. Itse osaan jo melko hyvin sulautua joukkoon, eikä minua juurikaan taida erottaa muista.
Minussa kasvaa outo velvollisuuden tunne kertoa hänelle olevani samanlainen. Ajattelen sanoa jotain, mutta mitä?
"Niin hei, mäkään en muuten juo." Ei. Aivan liian korni aloitus.
"Hei, mä kuulin että sä et juo." Miten voin edes ajatella noin kliseistä lausetta?
"Mites on, sulle ei taida alkoholi maistua?" Voi ei!
Päässäni pyörii vain ja ainoastaan loppuunkulutettuja ja inhottavia lauseita. Miksi asiaa ei voi ottaa esiin luontevasti? Mutta miksi tunnen edes velvollisuutta puhua asiasta? Kaipa se olisi hauska yhteensattuma josta riittäisi puhuttavaa. Vai riittäisikö?
Emme muutenkaan paljoa keskustele. Ei minulla ole mitään sanottavaa hänelle. Eikä hänellä minulle. Ainoa yhtäläisyytemme on suhtautumisemme alkoholiin. Pitäisikö meidän nyt olla sitten parhaita kaveruksia?
Ei. Kai lapsi sisälläni ajatteli, että löytäisin hänestä sukulaissielun. Mutta miksi ihmeessä raittiudella olisi mitään tekemistä muiden elämänarvojen kanssa? Eihän sillä ole. Tiedän sen!
Äh, ei tästä tule mitään. Pidän kulissini yllä, enkä sano mitään.
Eiköhän voitaisi jo unohtaa se raittius ja keskittyä siihen juhlimiseen.
4 kommenttia:
Moi,
kirjoitin just omaan blogiini aiheesta. Mukavaa, että pidät tätä blogia.
Hei Inana, kiitos kommentistasi.
Luin tekstisi blogistasi ja on aina mukavaa nähdä muitakin jotka eivät alkoholista juuri välitä.
On mielenkiintoista lukea ahdistuksestasi ja peloistasi alkoholia kohtaan. Oletko ajatellut tehdä asialle jotain? Vai koetko ylipäänsä asiaa ongelmalliseksi omassa elämässäsi?
Niin ja muutkin lisäkommentit tätä blogia varten ovat enemmän kuin tervetulleita.
Olihan tätä blogia taas päivitetty :)
Hymyilin lukiessani, eikai ihmisten kanssa jutteleminen noin vaikeaa voi olla :) Voithan jatkossa tarjota vaikka niitä alkoholittomia vaihtareita (jos ei muu kelpaa), niitäkin yleensä on ja höpötellä ihan mistä aiheesta tahansa, kysellä mitä kautta tuntee juhlien järjestäjän, mitä tekee työkseen/opiskelee, ja ennenkaikkea voisit kertoa omista harrastuksista ym. Vaikka et intohimoisesti suhtautuiskaan asioihin, onhan sinulla varmasti jotain, jota on ihan mukava tehdä ;)
Parhaiten saa aremmankin ihmisen mukaan keskusteluun sillä, että kertoo itse avoimesti omia kokemuksiaan. Eikä voi tietää, että olisiko jostakusta kaveriksi, ennenkuin vähän tutustuu.
Ei se tutustuminen nykyään tietysti oo niin helppoa kuin hiekkalaatikkoikäisenä: "Leikiksää mun kaa?"
No ei se jutteleminen ole niin vaikeaa. Tai ehkä se välillä on. Joidenkin kanssa sitä tuntuu tulevan heti todella hyvin toimeen, toisten kanssa taas juttu ei luista alkuunkaan. Vähän riippuu siitä myös millä tuulella itse sattuu olemaan. Voin joskus olla kovastikin äänessä ja toisinaan hiljainen ja syrjäänvetäytyvä.
Lähinnä koitin tässä tuoda esille sitä näkökulmaa, että kun tiedostan toisenkin olevan raitis, minulle syntyy ikäänkuin jonkinlainen sosiaalinen velvollisuus olla hänen kanssaan samanhenkinen ja puhua asiasta. Mutta mitä enemmän ajattelen asiaa sitä kummallisemmaksi tilanne muodostuu, koska olen itsekin sitä mieltä että asialla ei pitäisi olla mitään väliä. Tavallaan siis haluaisin ilmaista olevani itsekin raitis, mutta en tiedä miten tekisin sen luontevasti (koska edelleen sillä ei pitäisi olla mitään väliä).
Lopultahan kyse on siitä että tuollaisessakin tilanteessa ajattelen ja analysoin aivan liikaa koko asiaa. Pitäisi vain avata suunsa ja antaa mennä. Mutta kovin usein se on vaikeaa, enkä osaa "sulkea pois" omaa ajatteluani. Ja ironisesti juuri tähän vaivaan monet käyttävät alkoholia.
Lähetä kommentti