Miksi Jeppe ei juo?

Mielenrauha

2009-03-07T17:35:00.002+02:00

Pitkällinen pohdiskelu ja työskentely asian eteen tuottavat tuloksia. Löysin vihdoin sen mitä etsin ja saavutin mielenrauhan. Kovin pitkään siihen tuntuikin menevän, mutta nyt olo tuntuu varsin tasapainoiselta, hyvältä, rauhalliselta ja onnelliselta. Tuntuu siltä kuin saisin viimein palkkioni kovista ponnisteluistani.

Tällä hetkellä tuntuu siltä että minulla ei ole oikein mitään tarjottavaa enää tälle blogille. Voi olla että jatkan päivittelyä, jos tarvetta on. Mutta juuri tällä hetkellä en keksi mitään annettavaa.

Toivotan kaikille raittiille rohkeutta uskaltaa puolustaa omia näkemyksiään ja voimia loputtomalta tuntuvaan taisteluun. Tiedän miten rankkaa tuo kaikki voi olla, mutta ainakin itsestäni tuntuu juuri nyt siltä kuin olisin kaiken tuon yläpuolella.

Kylläpä mielenrauha tuntuu hyvältä.

Mitä nyt?

2009-01-18T23:05:00.002+02:00

Vaikka taitaakin olla jo hieman myöhäistä tälle, niin toivotan silti hyvää uutta vuotta kaikille.

Blogin päivittely on jälleen ollut melko vaikeaa, sillä alkoholiin liittyvät asiat elämässäni tuntuvat vain jatkavan samaa rataa. Nyt tuntuu siltä, että olen alkoholiin liittyvät kokeiluni tehnyt, enkä enää pitkiin aikoihin ole ottanut juhlissa alkoholijuomia edes näön vuoksi. Jos raittiuteni loukkaa jotakuta, niin en jaksa siitä välittää. Yritän olla oma itseni, riippumatta siitä mitä muut ajattelevat. Jostain syystä myös viimeaikoina vähäistenkin alkoholiannosten (esimerkiksi yksi lasi viiniä) ottaminen on tuonut minulle vähäksi aikaa lievästi huonon olon.

Mutta mitä nyt? Pitäisikö tässä tulla jokin valaistuminen, ja tulenko nyt onnelliseksi?

Olen käsitellyt aiemminkin tätä omana itsenä olemisen ongelmaa, eikä se ole siitä juuri miksikään muuttunut. Yleisesti hyväksytty ja käytetty väite (tai ehkäpä jo latteus) on se, että jos vain on oma itsensä niin asiat alkavat sujua paremmin. Ilmeisesti tällä viitataan siihen, että jos itsellä on hyvä olla niin silloin vetää puoleensa positiivista huomiota muiltakin.

Mutta onko minulla hyvä olla? En tiedä. Oikeastaan minusta ei ole pitkiin aikoihin taas tuntunut juuri miltään. Sanoisin että oloni on ihan ok. Kaksi ystävääni kertoivat eräänä baari-iltana naureskelleensa minulle pitkään, koska näytin pöydän ääressä niin äärettömän tylsistyneeltä. Mutta ei minulla tuolloin ollut huono olla, olin vain täysin normaali oma itseni. On varsin ikävää jos ystävieni väite pitää paikkansa, koska tällöin omana itsenä oleminen juuri tekee minusta vaikeasti lähestyttävän näköisen. Mitä ihmettä minun pitäisi siis tehdä? Pitäisi tietysti yrittää taas muuttua jotenkin toisenlaiseksi henkilöksi. En vain tiedä, millaiseksi pitäisi tarkalleen muuttua ja mitä tehdä. On myös vaikea arvailla, johtaako sellainen muutos toivottaviin tuloksiin.

Olen myös aiemmin puhunut turtuneesta tunteesta, ja se ehkä tällä hetkellä on minussa valloillaan. Ja jos nyt täysin rehellisiä ollaan, niin taidan olla myös hiukan melankolinen ja tylsistynytkin. Nyt kun tosiaan olen avoimesti oma itseni, niin minun kai pitäisi pystyä nauttimaan asioista ja olemaan onnellinen. Mutta kun en vain löydä suurta nautintoa mistään, enkä ole erityisen onnellinen (mutta en myöskään erityisen onneton). Kaikki tuntuu rutiininomaiselta suorittamiselta, vailla sen suurempia tunteita. Olen kuitenkin ollut varsin aikaansaava, ja viimeaikaiset saavutukseni työ- ja opiskeluelämässäni ovat herättäneet tuttavapiirissäni kunnioitusta, jopa ihailua. Tietysti sanon kaikille olevani näistä saavutuksista iloinen (koska niistä kuuluu olla iloinen) mutta todellisuudessa en sen kummemmin saa niistäkään asioista juuri mitään nautintoa. Elämäntilanteeni on vain johtanut siihen, että en ole keksinyt parempaakaan tekemistä kuin keskittää lähes kaikki energia työhön ja opiskeluun, ja tämä on luonnollisesti tuottanut tulosta.

Koska en tunne nykyistä olotilaani täysin mieluisaksi, jotain pitäisi tehdä, mutta mitä?

Proosaa tosielämästä

2008-12-09T21:46:00.006+02:00

Kohtaaminen

Olen kuullut hänestä nyt jo jonkin verran huhuja. Tiedämme kyllä toisemme, mutta emme ole koskaan keskustelleet kunnolla. Olemme korkeintaan vaihtaneet pari sanaa. Kukapa olisi uskonut. Niin, hänkään ei juo. Ja nyt hän on tulossa illalla samoihin juhliin. Kaltaisiani miehiä on siis muitakin olemassa.

Alkuillan keskustelu on siis siirtynyt häneen.

"Nii, sekään ei vissiin juo ollenkaan."

"Ai." Saan sanottua lakonisesti miettien mielessäni, että miksi ihmeessä asialla on mitään merkitystä. Mutta merkityksellistä tai ei, silti asia oudosti herättää mielenkiintoni.

Asian ilmaisee minulle hyvä ystäväni, joka tietysti tietää jo että minä en juo. Hän tietää myös että asiasta voi keskustella kanssani. Muut vaikuttavat välinpitämättömiltä, joko tietämättömyyttään tai hienotunteisuuttaan. Eikä asiasta enää mainita. Mutta sana on jo kerennyt raittiin edelle. Juhlissa tiedetään hänen saapumisestaan jo hyvissä ajoin. Näinkö se siis tapahtuu?

Loppuillasta hän saapuu ystäviensä kanssa. Niin... tuoko se nyt on? Eipä erottaisi joukosta, ellei etukäteen tietäisi. Juhlat jatkuvat samalla tavalla ja juttu luistaa myös kaikkien uusienkin vieraiden kanssa. Tai melkein kaikkien, hän vaikuttaa varsin hiljaiselta. Mutta ehkä kiinnitän vain huomioni juuri tähän, enkä huomaa kokonaisuutta. Oma käyttäytymiseni ei paljasta raittiuttani ja saan osakseni tavallista huomiota. Eipä moni taidakaan tietää oikeaa suhtautumistani alkoholiin, sillä osaan puhua oikealla tavalla ja tarvittaessa turvautua jopa valkoisiin valheisiin.

"Hei, otatsä mitään?" Saan vihdoin sanotuksi hänen kohdallaan. Sanoinko minä juuri noin? Enkö nyt parempia sanoja keksinyt tälle henkilölle, joka varmasti ihnoaa tuota lausetta? Olenpa todellakin eläytynyt tähän rooliini normaalina suomalaisena miehenä.

"Ei kiitos." Hän vastaa välinpitämättömästi. Aivan kuten itsekin vastaisin hänen tilassaan. Asia ei herätä sen kummempaa huomiota. Rauhoitun ja varon ottamasta asiaa enää esille.

Mutta mitäpä muutakaan olisin sanonut? Kieltämättä hän paistaa nyt esiin joukon keskeltä ainoana, joka ei pidä mitään juomaa kädessään. Ja muun joukon humaltuesssa hänen erottautumisensa tuntuu vain kasvavan. Hän keskustelee rauhallisesti muiden kanssa ja välillä lähtee ystäviensä pyynnöstä vastentahtoisesti tanssimaan. Itse osaan jo melko hyvin sulautua joukkoon, eikä minua juurikaan taida erottaa muista.

Minussa kasvaa outo velvollisuuden tunne kertoa hänelle olevani samanlainen. Ajattelen sanoa jotain, mutta mitä?

"Niin hei, mäkään en muuten juo." Ei. Aivan liian korni aloitus.

"Hei, mä kuulin että sä et juo." Miten voin edes ajatella noin kliseistä lausetta?

"Mites on, sulle ei taida alkoholi maistua?" Voi ei!

Päässäni pyörii vain ja ainoastaan loppuunkulutettuja ja inhottavia lauseita. Miksi asiaa ei voi ottaa esiin luontevasti? Mutta miksi tunnen edes velvollisuutta puhua asiasta? Kaipa se olisi hauska yhteensattuma josta riittäisi puhuttavaa. Vai riittäisikö?

Emme muutenkaan paljoa keskustele. Ei minulla ole mitään sanottavaa hänelle. Eikä hänellä minulle. Ainoa yhtäläisyytemme on suhtautumisemme alkoholiin. Pitäisikö meidän nyt olla sitten parhaita kaveruksia?

Ei. Kai lapsi sisälläni ajatteli, että löytäisin hänestä sukulaissielun. Mutta miksi ihmeessä raittiudella olisi mitään tekemistä muiden elämänarvojen kanssa? Eihän sillä ole. Tiedän sen!

Äh, ei tästä tule mitään. Pidän kulissini yllä, enkä sano mitään.

Eiköhän voitaisi jo unohtaa se raittius ja keskittyä siihen juhlimiseen.

Kyllä sinäkin vielä ratkeat

2008-11-18T19:41:00.003+02:00

Tuttu kaava ja tutut puheenaiheet:

"Mites on, sähän et taida paljoa juoda?"
"No en juuri ollenkaan."
"No kyllä säkin vielä ratkeat"

Noin kymmenen vuotta väkisin juottamista kokeneena voisin veikata että en ratkea. Alkaa pahasti näyttää siltä, että ei minusta tule alkoholin kuluttajaa tekemälläkään. Viimeaikainen kova yrittäminen, sekä kompromissien teko on kyllä parantanut jonkin verran ihmissuhteitani. Oikeastaan baareissakin viihtyy paremmin, kun siellä vain viettää aikaansa vaikka väkisin. Kompromissina olen siis usein päättänyt olla baarissa pilkkuun asti. Eräässä oluttuvassakin tilasin myös olutta. En tosin saanut sitä kokonaan juotua, sillä se alkoi maistua varsin vastenmieliseltä jo parin hörpyn jälkeen. Joka tapauksessa, jo se että tilaan olutta tuntuu luovan täysin toisenlaisen tunnelman. Uusia tuttavuuksia kyllä syntyy, mutta se tuntuu usein olevan raskaan työn takana.

Mutta onko tämä vain liian vähän liian myöhään?
Ajatus tulee väkisinkin mieleeni, mitä olisikaan tapahtunut, jos olisin tehnyt kaikkea tätä jo kymmenen vuotta sitten. Onko tällaisella enää oikeastaan mitään merkitystä? Toisaalta, olisiko sillä ylipäänsä koskaan ollut merkitystä?

Ehkäpä ongelmani ei ole koskaan ollutkaan alkoholittomuus. Vaikka ei se ainakaan ole helpottanut asemaani. Tämä ajatus ei sinänsä ole minulle uusi, mutta kaikkien muiden suhtautuminen minuun silloin kun olen mukamas humalassa on aina luonut epäilyksiä tätä ajatusta vastaan. Mutta ehkä olen kuitenkin sosiaalisesti rajoittunut, kun en osaa täysillä nauttia yleisimmistä ikäisteni ajanviettotavoista. Tietysti hyvin pitkään jouduin viettämään paljon aikaa omissa oloissani aina kun en halunnut olla alkoholin kanssa tekemisissä. Myös nuo teinivuodet muuttivat minut varsin kyyniseksi ihmiseksi (tai ehkä olen aina muutenkin ollut melkoinen kyynikko). Tästä olisi tietysti hyvä parantua, sillä kyynisyys ei oikeastaan paljoa anna sisältöä elämään. Parhaimmassakin tapauksessa kyynisyys on varsin ikävää, sillä kaikista surullisin henkilöhän on oikeassa oleva kyynikko.

Huomasin tässä vähän aikaa sitten, että en muista koskaan rakastaneeni mitään tai ketään. En ole varma, että tiedänkö edes todella, mitä rakastaminen on. Tietysti lapsena sitä kiintyy jos johonkin ja olenhan myös ihastunut lukuisia kertoja. Mutta kovin intohimoisesti en muista tunteneeni mistään tai kenestäkään. Ei ainakaan mitään sellaista, mitä en olisi pystynyt hillitsemään. Ehkä tässä kyynisyys on vallannut liikaa minua. Ja toisaalta teidostan myös kaiken lopullisen merkityksettömyyden (mikä ei kuitenkaan tarkoita että millään ei olisi mitään väliä). Siksi suhtaudun varsin rauhallisesti melkeinpä mihin vain. En esimerkiksi intohimoisesti nauti mistään musiikkilajista tai artistista, vaikka kuuntelenkin musiikkia satunnaisesti. En myöskään - varmaankin samasta syystä- saa mitään irti tanssimisestakaan. Pidän kyllä erilaisista taiteista ja harrasteista, mutta eipä minulla ole intohimoa mihinkään sellaiseen. Mikään ei tunnu minulle korvaamattomalta.

Tämä kaikki vain tekee minusta kovin tylsän ja ehkä tietyssä mielessä pelottavan henkilön. Ihmisillä yleensä kun tuntuu luonnostaan olevan tarve lokeroida asioita (myös elollisia olentoja) tiettyjen piirteiden mukaan. Tämä tietysti helpottaa ja yksinkertaistaa asioihin suhtautumista, mutta äärimmilleen vietynä voi myös tuottaa vaikeita negatiivisia ilmiöitä kuten esimerkiksi rasismia. Intohimojen puute, sekä muutenkin suurien tunteiden puuttuminen tekee minusta vaikeammin lokeroitavan, sillä en selkeästi tunnu edustavan mitään kategoriaa. Tietämättömyys taas luo pelkoa ja vihamielisyyttäkin. En siis anna mitään "helppoa tartuntapintaa" omaan persoonallisuuteeni, koska en mielelläni tietoisesti edusta mitään stereotypiaa. Jään siis aina etäiseksi. Mutta miten luoda sellaista haluttavaa persoonallisuutta ja intohimoa, jos mitään suuria tunteita ei kertakaikkiaan ole? Voiko tunteilemaan oppia? En tunne mitään erityistä tarvetta tällaiselle "herkistymiselle", tiedostan vain että sillä voisi ehkä olla välillisiä vaikutuksia elämänlaadun paranemiselle.

Mikä nyt on tarkoitus kaikella tällä filosofoinnilla taas? Ehkäpä haluan sanoa, että tasapainoisuutta ja mielen tyyneyttä ei kai pitäisi liikaa ihannoida. Se kun voi johtaa eräänlaiseen henkiseen eristäytyneisyyteen ja tylsyyteen. Entistä enemmän minusta tuntuu siltä että haluaisin kovasti rakastaa. Koska eikö se anna lopulta kaiken sisällön elämälle. Eikö se juuri ole elämän suurin voima ja tarkoitus: saada rakastaa. Ja juuri sillä minut voidaan määrittää ja kategorisoida, mikä helpottaa muidenkin positiivista suhtautumista minuun. Mutta pystynkö siihen? En tiedä. Tai niin... kyllähän minäkin vielä ratkean.

Pelko

2008-08-25T17:05:00.002+03:00

Mitä sinä pelkäät?

Näin minulta on usein kysytty. Kysymys on sinänsä aiheellinen, vaikka se onkin usein sisältänyt provokaation minua ja alkoholittomuuttani kohtaan. Haluaisin vastata, että en pelkää mitään, mutta se ei pitäisi paikkaansa. Kaikkihan me pelkäämme jotain. Ja kysymys on siinä mielessä aiheellinen, että pelko ohjaa ihmisen elämää hyvin paljon.

Ehkäpä jollain alitajuisella tasolla pelkään menettäväni kontrollin täysin jos juon. Tai en tiedä. En ainakaan tietoisesti ajattele näin, eikä itsehillinnän säilyttäminen oikeastaan ole minun motiivinani alkoholittomuudelle. En siis usko että tietoisesti pelkään mitään humaltumiseen liittyvää. Vaikka muistan kyllä, että joskus pelkäsin hieman, että aktiivisesti ryyppäämällä muuttuisin samanlaiseksi raittiiden arvostelijaksi (ja alistajaksi) kuin monet tuntemani ihmiset. Mutta en oikeastaan muista edes milloin olisin viimeksi kunnolla pelännyt yhtään mitään erityistä. Nukun yöni rauhallisin mielin, enkä menetä uniani minkään pelon takia.

Olen kuitenkin jo pidempään kartoittanut ja tutkinut kahta asiaa jotka alkavat pikkuhiljaa, jos ei nyt vielä pelottaa, niin vakavasti mietityttää minua. Nämä asiat ovat yksinäisyys ja syrjäytyminen. Olen niin artikkeleiden, tutkimusten, lukijapalautteen (sekä lukijoiden tekemien yhteydenottojen), kuin itse suorittamieni vapaamuotoisten kyselyjen perusteella alkanut huomata pelottavaa korrelaatiota raittiuden ja yksinäisyyden välillä. Ja tämä alkaa vähitellen ehkä jopa pelottaa minua.

On tietysti vaikeaa vetää johtopäätöstä, onko raittius seurauksena syrjäytymisestä vai toisinpäin.Vai olisiko kenties jokin luontainen piirre olemassa, joka aiheuttaa samalla helposti sekä raittiutta että syrjäytymistä. Joka tapauksessa, hämmästyttävän usein sanojen yksinäisyys ja syrjäytyminen läheisyydestä löytyy myös sana alkoholittomuus. Ja varsinkin jos puhutan syrjäytyneestä tai yksinäisestä nuoresta suomalaisesta miehestä voi varsin hyvillä mielin olettaa, että hänen alkoholinkulutuksensa on myös varsin alhainen tai olematon.

On varsin huolestuttavaa huomata, että itse kuulun tuohon riskiryhmään, joka ei löydä juurikaan iloa baarielämästä eikä alkoholista. Ja vaikka minulla on tällä hetkellä ystäviä ja tuttuja, oma elämäni saattaa alkaa pelottavasti vähitellen muistuttaa niin monen muun raittiin suomalaisen miehen kertomaa tarinaa. Tarinaa, jossa noin 30-vuotias mies alkaa havaita kuinka yhteydenotot, juhlat ja tapahtumat hiljalleen harvenevat ja ystävät etääntyvät. Ja jäljelle jää vain haikailu niiden aikojen perään, kun olisi vielä voinut tehdä jotain.

Ja tämä, jos mikä, on pelottava ajatus.

Lisää ajatuksia alkoholismista.

2008-08-15T19:30:00.003+03:00

Missä vaiheessa alkoholismi muuttuu ei-haluttavaksi asiaksi?

Uskon, että tämän blogin lukijoista kaikki pitävät alkoholismia ei-toivottavana asiana kaikissa mahdollisissa tapauksissa. Ikävä kyllä vaikuttaa siltä vain, että valtaväestö ei niin tee. Tai varmasti kuka tahansa Suomalainen vastaisi alkoholismin olevan surullista ja jotain mitä tulisi välttää, jos tätä asiaa suoraan kysyttäisiin. Mutta arkipäivän keskustelut, etenkin suuremmissa ryhmissä, kertovat jotain muuta. Eivätkä monet välttämättä mieti kovinkaan tarkkaan mitä suustaan päästävät, jos keskustelu siirtyy alkoholismiin.

Olen nimittäin ohimennen maininnut joillekin ystävilleni auttaneeni erästä alkoholistia tässä viimeaikoina (kyseessä ei ollut mitään suuria asioita, enkä nyt mene detaljeihin, koska niillä ei ole nyt merkitystä). Kertomukseni hänen sattumuksistaan ovat kuitenkin herättäneet useimmiten hilpeyttä. Vasta kun olen maininnut kyseisen henkilön iän - noin 50 vuotta - ovat ihmiset suhtautuneet hieman vakavammin asiaan. Ehkäpä tässä vaiheessa ystäväni ovat todella tajunneet, että kyseessä on "aito" alkoholisti, jolle alkoholi tuottaa selviä ongelmia. Ilmeisesti he kuvittelivat aluksi kertomani perusteella, että kyseessä on ikäiseni varsin nuori mies.

Mutta miksi iän pitäisi vaikuttaa tähän asiaan? En tiedä, mutta niin se vain tuntuu vaikuttavan. Ehkä vanhemmalla iällä esiintyvä alkoholismi mielletään "todelliseksi" alkoholismiksi ja nuoremmilla se on jotain "ei niin vakavaa", vaikka kyseessä olisikin täsmälleen samankaltainen addiktio.

Nimittäin, nyt kun olen pohtinut asiaa, muistelisin että pelkästään kuluneen kesän aikana sana "alkoholismi" on esiintynyt useaan kertaan ikäisteni henkilöiden keskusteluissa. Ja jos kyseessä on ollut jonkun nuoren henkilön alkoholismi, on tämä ollut hyvä asia (vähintäänkin huumorimielessä). Eräskin kaverini kaveri, johon tutustuin yhtenä baari-iltana, jutteli pitkään siitä kuinka hän on alkoholisoitunut täysin kesän aikana. En tiedä yrittikö hän tehdä vaikutusta minuun, vai miksi hän julisti niin monta kertaa iloisella mielellä olevansa täysi alkoholisti. Tosin, hän ei tiennyt omasta juomattomuudestani ja siksi todennäköisesti yritti lähinnä olla hauska.

Ja varmasti kaikille teillekin lukijoille tulee mieleen tapauksia joissa heitetään pitkään vitsiä siitä, miten alkoholisoituneita kaikki ovat (mikä on luonnollisesti erittäin hyvä asia näissä tarinoissa). Enkä nyt syytä ketään tästä, useinhan tämä on vain harmitonta vitsailua. Mutta itse olen alkanut miettiä, että ehkä sanaa alkoholismi käytetään aivan liian kevyesti. Siksi toistankin nyt kysymykseni:

Missä vaiheessa siis alkoholismista tulee ei-toivottua?

Minkä ikäisenä alkoholismi lakkaakin olemasta hauskaa ja muuttuu ikäväksi? Minkä ikäisenä olisi "oikeaoppista" alkaa välttämään alkoholismia?

Asian "hauskuus" tuntuu kylläkin myös korreloivan selkeästi alkoholistin menestykseen omassa elämässä. Jos alkoholisti pystyy pitämään työnsä ja pitää ihmissuhteensa edes jokseenkin siedettävällä tasolla, saattaa alkoholismi taas olla ilon aihe monille. Mutta onko tämä kovin terve suhtautuminen koko ongelmaan? Nimittäin jos alkoholismi miellettäisiin vakavampana asiana jo varhaisemmassa vaiheessa, siihen varmasti voitaisiin myös puuttua tehokkaammin.

Mielestäni tätä voisi verrata tietyssä mielessä huumeiden "viihdekäytön" ympärillä pyörivään keskusteluun, jossa useimmiten itseään viihdekäyttäjiksi tituleeraavat juhlijat pitävät narkomaaneja niin sanotusti luusereina. Toisin sanoen, heidän mielestään huumeiden "oikeinkäyttö" on hieno asia, mutta jos huumeet tuottavat ongelmia on syy tämän käyttäjän heikossa itsekurissa (tai jossain muussa vastaavassa). Tämä on vain vaarallisen ylimielinen asenne koko asiaan. Sillä, kukapa oikeasti päättää ryhtyä narkomaaniksi tai alkoholistiksi?

Itse siis näen kyllä ongelman siinä, että päihteiden käyttöä ja jopa ongelmakäyttöä ihannoidaan tietyssä mielessä. Tosin, enpä tiedä mitä asialle tarkalleen edes voisi tehdä. Tämän asian kyseenalaistaminen kun usein mielletään vain tylsänä moralisointina. Enkä nyt todellakaan väitä, että "kaikki päihteiden käyttö on ongelmakäyttöä". Suurin osa ihmisistä pystyy pitämään päihteiden käytön tarpeeksi hyvin kurissa. On vain kovin vaarallista romantisoida ongelmakäyttöä ja suurta aineiden kulutusta.

Jälkihuomautus:
Tarkemmin ajateltuna kommenttini: "Suurin osa ihmisistä pystyy pitämään päihteiden käytön tarpeeksi hyvin kurissa", oli ehkä hätäisesti mietitty jos tarkkailee Suomalaisten yleisimpiä kuolinsyitä. Mutta jokainen varmasti ymmärtää, mitä tarkoitin tällä kommentilla.

Ota nyt yksi huikka!

2008-07-20T19:40:00.002+03:00

Pahoittelen etukäteen mahdollista "avautumistani" tulevassa tekstissä, mutta ehkäpä se antaa taas jonkin verran piristettä tällekin blogille.

En muista, olenko kirjoittanut tällaisista ihmisistä vielä täällä blogissa, mutta törmäsin viime baarireissulla minua suunnattomasti rasittavaan ihmisryhmään. Kyseessä on ryhmä, joka koittaa varsin hyväuskoisesti käännyttää minua "oikeisiin" tapoihin. Tiiviisti toistamansa tunnuslauseensa mukaan nimeän tämän Ota nyt yksi huikka-ryhmäksi, tai lyhyemmin ONYH-ryhmäksi.

Rasittavinta tässä ihmisryhmässä on se miten aidon hyväntahtoisesti he haluavat minun juovan. He todella uskovat tekevänsä siis palveluksen minulle käännyttämällä minut (tai ainakin siltä vaikuttaa). Kaikki tehdään tavallaan hyvällä mielellä ja iloisesti, mutta silti hyvin painostavasti ja ehdottomasti. Vitsien, hymyjen ja nokkelien sutjautuksien takaa paljastuukin varsin kiihkomielinen asenne. Viime reissulla siis maaginen kaljatuoppini toimikin minua vastaan, kun sainkin yllättäen puolet illasta hätistellä ONYH-tyyppejä viereltäni pois. Illan dialogi meni toistuvasti jokseenkin näin:

ONYH: "Kamoon, ota nyt yksi huikka, kato tälleen..."
Jeppe: "Tiedän kyllä miten juodaan, kiitos. Juon sitten kun tekee mieli."
ONYH: "Ei nyt yksi huikka mitään sulle tee. Kyllä sä nyt yhden huikan voit ottaa. Juo nyt."
Jeppe: "Mutta kun ei mulla oo jano."
ONYH: "Mutta ota nyt tälleen, kun kaikki muutkin juo kokoajan."
Jeppe: "Oon jo ottanut muutaman huikan."
(Toistetaan ja jatketaan sattumanvaraisesti pitkin iltaa)

Kyllä minä tiedän, ettei yksi huikka maailmaani kaada. Voin aivan hyvin juoda "yhden huikan", vaikka minun ei tekisikään mieli. Voin ottaa useammankin, voin aivan hyvin juoda pari tuopillistakin, eikä se tekisi minulle mitään. Mutta ei sillä ole merkitystä. Kyse onkin periaatteesta. Olen tavannut tällaisia ihmisiä aiemmin. Ja heidän ylimielinen lähestymistapansa koko asiaan loukkaa älykkyyttäni. Aivan kuin kyse olisi tuosta yhdestä ainoasta maistiaisesta, joka jäisi siihen. Tiedän aivan hyvin, että todellisena tarkoituksena on yhden huikan jälkeen saada minut ottamaan toinenkin, ja kolmas, ja niin edelleen. Ja nämä aikeet ovat niin selkeät ja läpinäkyvät, että minusta tuntuu typerältä jopa sanoa tämä ääneen (tai kirjoittaa ylös). Minua todellakin loukkaa se miten he omaksuvat isällisen aseman ja puhuvat minulle kuin lapselle.

Juuri tällaiset ihmiset yrittävät pakottaa minunlaiseni ihmiset valitsemaan joko absolutismin tai alkoholismin. Miksi välimuodot eivät kelpaa?

Pystyisin sivuuttamaan tämän kaiken, jos kyseessä olisi yksittäinen ja nopea tapaus. Mutta miten ihmeessä nämä ONYH-ihmiset jaksavatkin olla niin sinnikkäitä? Lisäksi havaitsin tällä viime kerralla, että yhden ONYH-tyypin käyttäytyminen rohkaisi muutamaa muutakin yhtymään kantaan. Ja vielä jotkut väittävät, että raittiit pilaavat toisten illan. Totuuden nimissä mainittakoon kuitenkin, etteivät nämä tyypit sentään iltaani pilanneet. Mutta eipä tuollainen käytös ainakaan iltaa paremmaksi tee. Miksei asian voi vain antaa olla? En minä tyrkytä heille omia näkemyksiäni. Yritän jopa tehdä kompromisseja heidän tapojensa kanssa ostamalla kaljatuoppeja edes näön vuoksi. Mutta näköjään pienten myönnytysten tekeminen näyttääkin innostavan näitä tyyppejä entisestään.

Toinen rasittava piirre, joka tuntuu kulminoituvan tähän samaiseen ONYH-ryhmään (mutta jota esiintyy myös muillakin) on käsitys siitä, että raittiin henkilön juomat ovat täysin vapaata riistaa. Se, että en juo kaljaani viidessä minuutissa (tai ollenkaan), ei tarkoita että juomani saa varastaa. Jos olen ostanut oman tuoppini, niin eikö minulla ole oikeus päättää mitä sen sisällöllä teen, tai en tee? Miksi siis jo viiden minuutin jälkeen kädessä olevaa kaljaani katsotaan himoiten ja siitä yritetään kaataa kaljaa omaan tuoppiin?

Jos on jano, voin tarjota juotavaa, ei talouteni siihen kaadu! Saisinko siis itse päättää mitä teen omilla juomillani?

Tämä kaikki yhdistettynä siihen, että sain taas kuulla olevani yleisesti "vittuuntunut" kaikkien kännisten läsnäolosta ja kuittailevani aina kaikille vain ja ainoastaan koska olen raitis (syytöksiä henkilöltä, joka ei edes tunne minua, ja esitettynä ennenkuin olen tehnyt tai sanonut juuri mitään), on jälleen saanut minut huokaisemaan syvään. Luulin tällaisten puheiden ja käytöksen pikkuhiljaa hiipuvan aikuisiän tullessa, mutta pelkään että toivon turhaan. Yleisen palautteen, tiedonhaun (mm. kännikapina-sivustot) ja omakohtaisten kokemusten perusteella voisi päätellä, että tätä taitaakin jatkua vielä pitkään.

Mutta olen lyhytvihainen, enkä kanna kaunaa tästä kenellekään. Olen vain jo niin tylsistynyt tähän. Minä nimittäin yritän, minä todella yritän ymmärtää, olla mukana ja pitää hauskaa. En vain voi sille mitään, että kesken baari-illan alan jo vilkuilla kelloa ja salaa haukotella. En vain jaksa kiinnostua tästä kaikesta. En jaksa sitä, että minulta odotetaan loputonta venymistä ja kompromisseja ja vastineeksi tarjotaan syytöksiä ja ennakkoluuloja.

Mahdollisille kommentoijille todettakoon, että minulla on omat syyni pysyä silti (vielä toistaiseksi) Suomessa. Eikä tämä yksi ilta tietenkään edusta tavanomaista baari-iltaani. Silti juuri tällaiset illat saavat minut taas kovin mietteliääksi.

Pitää vain yrittää jaksaa olla positiivinen, kaikesta huolimatta.

Tieto lisää tuskaa

2008-07-10T16:44:00.002+03:00

Sanotaan, että tieto lisää tuskaa, mutta toisaalta myös totuus vapauttaa. Tässä onkin jälleen varsinainen dilemma.

Kerronpa taas muutamista sattumista viime viikkojen ajalta:

Ensinnäkin, olen työni puolesta päässyt tutustumaan uusiin ihmisiin, joiden kanssa tulen todennäköisesti tekemään työtä enemmänkin lähitulevaisuudessa. Ensitapaamisella tunsin olevani hyvin samalla aallonpituudella koko porukan kanssa ja vilkas keskustelu pysyi yllä. Mutta en tiedä onko kyseessä huono tuurini, vai onko täysin normaalia että jo muutaman tunnin kuluttua tutustumisesta aletaan sivuamaan jo ryyppäystarinoita? Pysyin vaiti omista tavoistani ja omat kommenttini saivat minut näyttämään tavalliselta alkoholinkuluttajalta (toisin sanoen en aktiivisesti mainostanut omaa raittiuttani). Tämä ei sinänsä häiritse minua, mutta taas pohdin, että milloinkohan asia tulee julki ja miten mahdollisesti silloin nämä kyseiset henkilöt suhtautuvat asiaan. Olisi ikävää jälleen "tuottaa pettymys" näille henkilöille.

Olen viime aikoina myös keskustellut vanhempien ystävieni kanssa enemmän omasta raittiudestani. Osaa heistä tuntuu aidosti kiinnostavan tietää omat perimmäiset motiivini. Taustalla tässä on ehkä se, että en ole koskaan pitänyt suurta meteliä omasta raittiudestani vaan olen koittanut siirtää aina muiden huomion muihin asioihin. Siksi monet vanhoista ystävistänikään eivät välttämättä ole täysin selvillä siitä, miksi olen raitis (toisaalta, eihän se ole itsellenikään ollut kovin selvää koskaan). Keskustelu näiden vanhojen ystävien kanssa on toisaalta ehkä auttanut heitä ymmärtämään minua, mutta toisaalta se on myös järkyttänyt heitä, sillä monet antamistani vastauksista eivät selvästi ole olleet sitä mitä he odottivat kuulevansa.

Minulle on nimittäin yhä selkeämmin valjennut se, miten harhautuneet käsitykset monilla ystävilläni on siitä miten raittiita usein kohdellaan. Monet nimittäin uskovat, että reilusti suurin osa Suomalaisista suhtautuu raittiuteen täysin neutraalisti ja ongelmia syntyy vain hyvin marginaalisen ryhmän kanssa. En väitä, että suurin osa Suomalaisista suhtautuisi erittäin negatiivisesti raittiuteen, mutta mielestäni olisi väärin väittää että suhtautuminen on täysin neutraalia. Lisäksi monet aliarvioivat myös sitä, miten usein alkoholi tai ryyppääminen esiintyy tavallisessa suomalaisessa keskustelussa. En tietenkään syytä heitä tällaisista väärinkäsityksistä, sillä tällaisten asioiden havaitseminen vaatisi todennäköisesti melkoista tarkkaavaisuutta ja mielenkiintoa tavalliselta alkoholinkuluttajalta.

Mutta tästä pääsenkin jälleen filosofiseen kysymykseen: Onko minun oikein vastata kysymyksiin täysin rehellisesti tuoden esiin omat näkemykseni, vai tulisiko minun pysyä mahdollisimman hiljaa niinkuin olen jo vuosia tehnyt?

Sillä vaikka tämä totuus vapauttaisikin, olen huomannut että jo lyhyehkö keskustelu raittiudesta latistaa tunnelman varsin nopeasti. Mutta toisaalta, en myöskään haluaisi valehdella suoriin kysymyksiin tai olla kommentoimatta mielestäni virheellisiä väitteitä raittiudesta. Lisäksi ehkä juuri tällaisten keskustelujen puute on vuosien mittaan pitänyt välillämme tietynlaista jännitystä. En voi kuitenkaan olla ajattelematta sitä, miten puhuessani täytän ihmisten minulle asettamia stereotypioita. En haluaisi olla se "raitis ilonpilaaja" tai "masentavaa ja ahdistavaa seuraa", mutta en voi kuitenkaan realiteeteille mitään. Jos kokemukseni raittiudesta ovat olleet suureksi osaksi negatiivisia, niin en minä saa niistä mitenkään positiivisen kuuloisia. Lisäksi asioiden kaunistelu vain pitäisi yllä heidän valheellista kuvaansa, että raittiuteen suhtaudutaan Suomessa yleisesti ottaen "ihan hyvin".

Pelkään kai lähinnä saavani aikaan enemmän tuhoa kuin hyötyä. Tiedän kyllä, että ystävyytemme kestää hyvin tällaiset masentavatkin keskustelut, mutta minun olisi varmaan silti syytä olla varovainen sanojeni kanssa. Ehkäpä enemmän ongelmia syntyy hieman tuntemattomampien henkilöiden kanssa keskusteltaessa. Silti tiedostan, että vain tämänkaltainen "valistaminen" voi pikkuhiljaa auttaa muuttamaan ihmisten asenteita raittiutta kohtaan. Tällöin olisi tietysti suotavaa, että olosuhteet ovat oikeat hyvälle keskustelulle.

Mutta onko oikeastaan koskaan "hyvää" hetkeä keskustella tällaisista asioista? Eipä kai.

Materialistinen maailma

2008-06-24T23:19:00.002+03:00

Juhannus tuli taas ja meni, ei siitä sen enempää. Toivottavasti osasitte ja saitte pitää hauskaa. Huomasin myös, että 50 kirjoitusta tuli täyteen, joten kaipa tässä on jo paljon tullut sanottua. Siksi varmaankin minun täytyy siirtyä aina vain abstraktimpaan aiheiden käsittelyyn.

Olen jonkin verran viime aikoina pohtinut materialismia ja ehkä tarkemmin sanottuna materian haluamista ja ihannoimista istuessani keskustan kahviloissa, puistoissa ja terasseilla (joissa vietän nyt näitä kesäisiä päiviä, ja näin 50:n kirjoituksen kunniaksi tarjoan kahvit sille, joka minut tunnistaa. Onnea yritykselle!).

Mutta asiaan: Materian haluamisessa ja ihannoimisessa ei mielestäni ole sinänsä mitään vikaa, jos nyt ei oteta huomioon turhan kulutuksen aiheuttamaa rasitusta ympäristölle. Kuitenkin materian haluaminen tuntuu olevan varsinainen ihanne kulttuurissamme. Tai ehkä tarkemmin ajateltuna, nimenomaan haluaminen on ihanne. Istuin tässä eräänä päivänä terassilla ystävieni kanssa ja join ensimmäisen juomani loppuun. Kun oli toisen kierroksen vuoro, totesin ettei minun tee mieli yhtään mitään juotavaa. Oikeastaan uuden juoman juominen olisi vain pahentanut oloani. Kuitenkin jostain syystä itselleni tuli varsin syyllinen olo, kun kaikki muutkin tilasivat lisää juotavaa ja minunkin olisi "pitänyt" haluta jotain. Oikeaoppisesti minun olisi pitänyt tilata väkisin juoma, jota en halua ja juoda se (tai vaihtoehtoisesti olisin voinut poistua paikalta).

Oikeastaan sama asia on lahjojen antamisessa nyky-yhteiskunnassamme. On tietysti hienoa, jos pystyy ilahduttamaan toista hyvällä joulu- tai syntymäpäivälahjalla, mutta emmekö me elä jo yltäkylläisyydessä? Miksi siis jotain aina kuuluu haluta ja jotain aina kuuluu antaa? Kaikista mahdollisista kielloista huolimatta jokaiselle on pakko ostaa jotain ainakin jouluna, sillä eihän kukaan voi jouluna jäädä ilman lahjaa. Tietysti nykyään on myös muodissa antaa jotain aineetonta (ja hyvä niin), mutta silti nimenomaan tavaran hankkiminen on yleensä normi.

Mutta ei minua sinänsä häiritse se, että ihannoimme asioiden haluamista. Minua häiritsee se miten me suhtaudumme sisäiseen tasapainoon ja omien tarpeiden täyttymiseen. Tuntuu kuin suuri osa elämästämme on jatkuvaa kilpailua, keskenäistä vertailua ja saavuttamattomien asioiden haluamista. Tämä on suuressa osin tarpeellistakin, sillä se johtaa usein niin ihmisen sisäiseen kuin yhteiskunnankin kehityksen. Mutta miksi me joskus tuomitsemme ihmiset, jotka ovat tyytyväisiä oloonsa, eivätkä koe haluavansa mitään? Miksi seesteisyys on joskus jopa pahe?

Ehkä sisäinen tasapaino ja seestseisyys ovat paheita, sillä ne tekevät ihmisestä useinmiten ulkopuolisesti mielenkiinnottoman. Varsinkin juhlissa ja muissa tilaisuuksissa, joissa "täytyy" pitää hauskaa, asioiden haluaminen, sekä paheiden näyttäminen ja käyttäminen ovat positiivisia piirteitä. Ehkäpä tasapainottomuus kuvastaa elämää itseään ja asioiden tarvitseminen sekä näiden tarpeiden tyydyttäminen kuvastavat parhaiten elinvoimaa ja nuoruutta.

Minusta itsestäni on vain jo pitkään tuntunut, ettei materian haaliminen juuri tuota iloa. Lähes automaattisesti pyrin pysymään aina kohtuudessa, olipa kyse mistä tahansa. Siksi kai ryyppääminenkin on minusta tuntunut aina vastenmieliseltä. Mielenkiintoista vain on se, että tällainen kohtuullisuus koetaan vain niin tavattoman tylsänä. Ja sitähän se taitaa ollakin.

Olisi hienoa vain nähdä, että oloonsa tyytyväisiä ihmisiä ja erilaisia tavoitteita kunnioitettaisiin enemmän. Tuntuu typerältä, että tiettyjen asioiden tavoittelusta tehdään itseisarvo. Aivan kuin jokainen ihminen olisi mukamas täsmälleen samanlainen ja tulee onnelliseksi täsmälleen samoista asioista.

Miksi emme vain voisi antaa ihmisten olla onnellisia heidän itsensä määrittämillä kriteereillä?

Kesän juhlia ja keskusteluja

2008-06-01T11:25:00.003+03:00

Näin aluksi, hyvää kesää kaikille!

Kesään kuuluu luonnollisesti ulkona pidettäviä juhlia ja terasseilla istumista. Olen itsekin tässä lähiaikoina päässyt nauttimaan näistä asioista. Minulle on oikeastaan nyt kertynyt lähinnä hyviä kokemuksia vapaa-ajan tapahtumista viime aikoina. Olen päässyt keskustelemaan varsin syvällisesti alkoholista ja alkoholittomuudesta muutamien ystävien kanssa. Suurinta hämmennystä itselleni tuotti viime juhlissa kuitenkin se, miten pitkään ja hartaasti juhliva porukka jaksoi tunteilla siitä kuinka hienoa on olla rappiollinen alkoholisti. On mielenkiintoista, miten viinavitsit jaksavat niin ehdottomasti ja pettämättömästi naurattaa (melkein) jokaista paikallaolijaa. Tarinat örveltämisestä ja oksentamisesta jaksavat jostain syystä kiinnostaa monia useiden tuntien ajan. Mutta kukapa minä olen sitä tuomitsemaan? Antaa ihmisten tehdä sitä, mikä heistä tuntuu hyvältä. Tosin itse epäilen, tuntuuko näistä ihmisistä itsestäkään aina hyvältä ihannoida alkoholismia, vai onko kyseessä vain sosiaalinen tapa, jota kukaan ei uskalla kyseenalaistaa.

On kuitenkin erittäin hienoa, että pitkät keskusteluni alkoholittomuudesta ovat pysyneet hyvin asiallisella ja ymmärtäväisellä tasolla. Kommunikointia tietysti haittaa se, että minun on hyvin vaikeaa ymmärtää normaalisti juovan ajatusmaailmaa ja heidän on vaikea ymmärtää minua. Yksi suurimmista heidän väärinkäsityksistään on se, että raittiita syrjivät ihmiset olisivat joitain epänormaaleja ja tunnevammaisia idiootteja. Tämä ei pidä paikkaansa. Täysin normaalit ja jopa hyväntahtoisetkin ihmiset saattavat syrjiä (tahallisesti tai tahattomasti) raittiita. Toinen suuri väärinkäsitys tuntuu olevan siinä, miten ehdotonta ja kokonaisvaltaista tämä syrjintä voi olla. En usko että kenellekään ystävälleni on juuri koskaan sanottu: "Jos olisin sinä, tappaisin itseni." Minulle on sanottu näin, vieläpä varsin usein. En sentään masennu tällaisista kommenteista, mutta en voi väittää etteivätkö ne riittävän usein toistettuna alkaisi tuntua pahalta. Juuri tällaisten väärinkäsitysten korjaaminen on varsin haastavaa, sillä monet eivät tunnu uskovan omia väitteitäni.

Yksi toistuva teema näiden keskustelujen johtopäätöksissä on tuntunut olevan se, että minun pitäisi välttää sellaisia ihmisiä, jotka eivät ymmärrä alkoholittomuuttani. Monet ystävistäni ovat sanoneet: "Et tarvitse sellaisia ihmisiä ympärillesi.". Ikävä kyllä, taidan tarvita. Jos haluan ystäväpiirini koostuvan useammasta kuin viidestä henkilöstä, minun on liikuttava sellaisissa tapahtumissa, joissa myös liikkuu raittiita syrjiviä ihmisiä. Tällöin ikävät kommentit ja syrjintä on vain kestettävä. Kaikesta huolimatta on aina helpompi kuunnella välillä negatiivisia kommentteja, kuin joutua elämään aina erakkona.

Välillä monissa juhlissa pitkään oleminen tuntuu kyllä kovalta työltä itselleni (mikä varmasti näkyy myös ulospäin), mutta useimmiten se on sen arvoista. Oikeiden ihmisten tunteminen ja oikeassa paikassa oikeaan aikaan oleminen voivat todella vaikuttaa omaan elämänlaatuun huomattavasti.

Siispä, nauttikaa nyt kesästä ja ihmisten seurasta! Näin kesäisin ihmiset ovat useimmiten paremmalla tuulella ja alkoholin juonnin seuraksi on helpompi kehitellä myös muutakin tekemistä.

Alkoholitutkimus

2008-05-22T18:17:00.003+03:00

Pitääkin taas pitkästä aikaa kirjoittaa tänne jotain. Kevään menot ovat pitäneet minut kiireisenä, mutta tartun nyt viime tekstin anonyymin kommentoijan lähettämään nettiartikkeliin: http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/arkistot/kotimaa/2008/05/646933

Minua ei sinänsä yllätä tutkimuksen tulos, että välillä humaltuvilla on vähiten mielenterveydellisiä ongelmia. Eikä oikeastaan sekään väite, että pojilla, jotka eivät juo alkoholia, on keskimäärin eniten ongelmia ystävyyssuhteissaan. Myönnän itsekin, että monet ystävyyssuhteeni ovat kokeneet kovia juomattomuuteni takia. Uskoisin, että tällaiset väitteet pätevät melko hyvin kaikkiin negatiivista huomiota saaviin väestönryhmiin. Mielenkiintoista on kuitenkin artikkelin lopun johtopäätös: "Ystävät eivät puutu vähäisen juomisen vuoksi, vaan juominen puuttuu, koska kavereitakaan ei ole."

Itselläni tämä ei ainakaan pidä paikkaansa, eikä tämä näytä pätevän myöskään ainakaan tämän blogin lukijoihin, mikäli heidän kommentteihinsa on luottamista. Kuten on varmasti käynyt selväksi tästä blogista, uskon vahvasti että itselläni tuo toimii juuri päinvastoin (lisäksi, minulla on kyllä ystäviä). Toisaalta, ehkäpä jossain on suuri määrä syrjäytyneitä nuoria miehiä, jotka eivät juo, koska heillä ei ole juomaseuraa.

Silti tuo artikkelin lopetus jättää varsin ikävän jälkimaun suuhun. Todennäköistä kyllä on että tämä artikkeli oli vain hyvin karkea yleistys todellisen tutkimuksen johtopäätöksistä. Olisi mielenkiintoista tietää, miten tutkimuksen johtopäätös on saatu aikaan, ja miten kysymykset on esitetty. Harmittaa vain, että media niputtaa minun kaltaiseni ihmiset tällä tavalla samaan kategoriaan syrjäytyneiden nuorten kanssa. Artikkelista (ja tutkimuksesta?) paistaa läpi tuo usko, että jokainen ihminen aina haluaa juoda, jos siihen on vain mahdollisuus. On ikävää, että näin yleisluontoisesti leimataan kaikki raittiit "yksinäisiksi luusereiksi". Ja vaikka jotkut olisivatkin yksinäisiä, se ei tarkoita, että he joisivat heti kun saisivat siihen tilaisuuden.

Enpä tiedä mitä tuohon enää sanoisi. Kuinka vaikeaa voi olla sisäistää se, että on olemassa myös ihmisiä, joita ei vain yksinkertaisesti kiinnosta ryyppääminen?

Ei siihen tarvita uskontoa, syrjäytyneisyyttä, mielenterveydellisiä ongelmia, moraalisia tai eettisiä periaatteita, tai muutakaan korkeampaa voimaa. Ei lapsuuden traumoja, kokemuksia alkoholismista tai muista päihteistä. Ei krapulan kammoa, eikä muitakaan pelkoja.

Minulta vain puuttuu kyky rakastaa ryyppäämistä. Ja se siitä.

Empatia

2008-03-23T21:21:00.002+02:00

Täällä blogissa on ollut taas kovin hiljaista. Tuntuu kuin oma elämänvaiheenikin olisi edelleen täysin jumissa, enkä pääse mihinkään suuntaan yrityksistäni huolimatta. Mutta mitäpä siitä, voin siis yhtä hyvin filosofoida täällä hetkisen. Pahoittelen jo etukäteen, että teksti tulee todennäköisesti olemaan pitkähköä ja raskasta luettavaa. Mutta pitemmittä puheitta on varmaan syytä mennä taas asiaan:

On oikeastaan varsin erikoista että en ole tainnut käyttää sanaa empatia ollenkaan blogissani. Sillä juuri empatiasta - tai tarkemmin sen puutteesta - tässä on pohjimmiltaan kyse. Olen itse onnekkaasti päässyt viime aikoina keskustelemaan muutaman henkilön kanssa, joilla on hyvin erilainen tausta kuin minulla. Tällaisten henkilöiden kanssa keskustelu on mielestäni erittäin mielenkiintoista, sillä juuri näissä keskusteluissa joutuu eniten kyseenalaistamaan omia käsityksiään, ennakkoluulojaan ja motiiveitaan. On varsin virkistävää välillä havaita että monia asioita voi tarkastella täysin toisenlaisesta näkökulmasta. Tällöin omat kyvyt empatiaan joutuvat koetukselle.

Uskon itse vakaasti, että yksikään ihminen (tai lähestulkoon kukaan) ei halua tahallaan tuottaa toiselle ihmiselle kärsimystä. Tietysti tätä voidaan yrittää kiistää erilaisilla ryhmäteorioilla, lucifer-efektillä ja muilla samankaltaisilla teorioilla, mutta itse uskon että täysin vapaasti valittaessa suurin osa ihmisistä ei toivo tuottavansa toisille kärsimystä. Siksi suurin osa kokemistani konflikteista raittiuden suhteen on uskoakseni johtunut lähinnä empatian puutteesta. Myönnän tietysti itsekin, että minun varsin vaikea samastua tavalliseen "ryyppääjään", eikä tarkoituksenani todellakaan ole tässä siis syytellä ketään. En voi väittää, että olisin itsekään täysin empaattinen henkilö, mutta yritän parhaani.

Mikä siis ajaa meidät riitelemään niinkin vähäpätöisestä asiasta kuin juomisesta? Ja yleisemmin, mikä ajaa meidät niin usein suuttumaan toisillemme, vaikka toinen toimii täysin vilpittömästi?

Ihmiset pyrkivät luonnostaan antamaan asioille merkityksiä ja hakemaan syy-seuraussuhteita. Jos emme pysty löytämään jostain merkitystä tai selkeää logiikkaa, meidän on hyvin vaikea sisäistää tätä asiaa. Tällöin usein kehitämme itse jonkin teorian aiempien kokemuksiemme ja käsityksiemme pohjalta ja täten keinotekoisesti pyrimme luomaan jonkin merkityksen asioille. Merkityksen ja logiikan saaminen antaa meille turvaa ja voi luoda jopa mielikuvan, että pystymme hallitsemaan tätä asiaa ja jopa ennustamaan sen toimintaa. Ja juuri hallitsemattomuuden tunne johtaa usein pelkoon ja jopa vihaan kyseistä asiaa kohtaan. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii vaikkapa kuoleman pelko, joka on universaali ilmiö ja jota uskonnot pyrkivät lievittämään antamalla kuolemalle merkityksen ja logiikan.

Koska kuitenkin pystymme saamaan ympäröivästä maailmasta ärsykkeitä vain omilla aisteillamme, on meidän mahdollista luoda vain oma subjektiivinen näkemys kaikista asioista. Tässä ei ole itsessään mitään ongelmaa, mutta konfliktit syntyvät usein jos emme tiedosta, että muut ihmiset eivät välttämättä koe näitä ärsykkeitä samanlaisina, vaan kukin luo oman subjektiivisen käsityksen ympäristöstään. Toisin sanoen, jos emme kykene empatiaan elämme harhaluulossa, että omat subjektiiviset havaintomme ovat objektiivisia, eli riippumattomia havainnoitsijasta.

Ja juuri tästä syntyy konflikteja. Jos kuvittelemme, että kaikki ympärillämme olevat ihmiset rakentavat omaa maailmankuvaansa samalla tavalla kuin me itse, alkaa monet heidän tekemänsä asiat vaikuttaa epäloogisilta. Tämän epäloogisuuden havaitseminen aiheuttaa taas tuskastumista tai vähintäänkin hämmennystä. Emme käsitä, miksi joku reagoi tiettyyn asiaan täysin erilaisella tavalla kuin itse reagoisimme. Jos emme siis kykene asettumaan tämän toisen henkilön rooliin, saatamme pyrkiä muokkaamaan häntä takaisin loogiseksi. Joskus halumme pyrkiä logiikkaan ja merkityksellisyyteen ajaa meidät käyttämään todella rajujakin keinoja väkisin. Mutta tässä piilee juuri ongelman ydin. Tämä kyseinen henkilö saattaa aivan hyvin toimia loogisesti, mutta tämä logiikka pohjautuu täysin erilaisille premisseille ja lähtökohdille. Luulemme siis, että ongelma on toisen henkilön epäloogisuudessa, mutta todellisuudessa kyse onkin siitä, että emme käsittele maailmaa samalla tavalla, emmekä ole samaa mieltä kaikista premisseistä.

Tästä syystä empatia on erittäin tärkeä ominaisuus syrjinnän lievittämiseksi. Jos pystymmekin hyväksymään, että toisille ihmisille eri asiat merkitsevät jotain muuta kuin meille itsellemme, alkaa muidenkin toiminta näyttää tällöin täysin loogiselta ja täten helposti sisäistettävältä. Tämän asian ymmärtäminen laannuttaa erittäin tehokkaasti pelkoa ja vihaa.

En kuitenkaan väitä, että empatian kyky olisi helppo saavuttaa. Usein tunteemme ajavat meidät sanomaan ja tekemään asioita, joita emme juuri ajattele. Empatia olisi kuitenkin varsin arvokas taito jokaiselle ihmiselle ja uskon että hyvin pitkälle voi päästä vain kyseenalaistamalla oma maailmankuvansa ja omat havaintonsa.

Ehkä tämä riittää tältä kertaa. Toivottavasti jaksoitte lukea koko tekstin loppuun asti. Kommentoikaa ihmeessä ja kertokaa omia ajatuksianne.

Väkivalta

2008-03-06T15:32:00.004+02:00

En halua väittää, että alkoholi johtaisi suoraan väkivaltaan, mutta jos vaikkapa tarkastelee kuinka suuri osa Suomen henkirikoksista ja pahoinpitelyistä on tehty päihteiden vaikutuksen alaisena, voi päihteiden ja väkivallan välille vetää selkeän yhteyden. Henkilökohtaisesti itse inhoan väkivaltaa, niin henkistä kuin fyysistäkin. Omaksi onnekseni en ole myöskään juurikaan saanut kokea väkivaltaa elämäni aikana (paitsi tietysti jos raittiin henkilön syrjintä lasketaan henkiseksi väkivallaksi).

Varmaan jokainen joskus miettii, miten itse toimisi yllättävässä väkivaltaisessa tilanteessa. Olen itsekin joskus pohtinut tätä asiaa, kunnes eräänä perjantai-iltana jouduin juuri tuollaiseen tilanteeseen. Jouduin todistamaan erään tuntemattoman henkilön pahoinpitelyä. Ei liene yllättävää, että tässäkin tapauksessa kaksi pahoinpitelijää olivat molemmat humalassa. Minä en ainakaan pysty kovin helposti kuvittelemaan, että joku hyökkäisi varoittamatta ja ilman syytä toisen kimppuun selvinpäin. Kyseessä ei näyttänyt edes olevan ryöstö, vaan pelkkä väkivallan purkaus. Ainoana lähellä olevana henkilönä jouduin tekemään pikaisen ratkaisun. Vaikka tappelun keskelle meneminen on aina vaarallista, tuntui tällainen häikäilemätön väkivalta todella epäoikeudenmukaiselta ja väärältä. Tällaisissa tilanteissa ei oikeastaan paljoa ehdi ajatella vaan ihminen alkaa toimia vaistonvaraisesti. Jälkeenpäin tilannetta muistellen olen ihmetellyt, miten hyvin osasinkin pysyä rauhallisena koko tilanteen ajan.

Olen tavallaan jopa ylpeä omasta intuitiivisesta ratkaisustani. En oikeastaan sen takia, että pelastin yhden henkilön mahdollisilta vakavilta vammoilta, halvaantumiselta tai jopa kuolemalta (pahoinpitely oli yltymässä todella vakavaksi). Vaan sen takia, että itseeni kohdistuneesta uhkailusta ja päällekarkauksesta huolimatta osasin selvittää tilanteen väkivallattomasti. Koska olin itse selvinpäin, koin hallitsevani tilanteen ja osasin varsin helposti väistää minuun kohdistuneet hyökkäykset. En siis itse ottanut kontaktia kertaakaan, vaan osasin säilyttää malttini loppuun asti. Olisin tuskin pystynyt tähän kaikkeen humalassa. En usko että olisin humalassakaan vastannut väkivallalla, mutta olisin tuskin uskaltanut mennä väliin puolustamaan pahoinpideltyä. Lopulta pahoinpitelijät kyllästyivät yrittämään hakata myös minut ja pakenivat paikalta. Pahoinpidelty selvisi onneksi varsin pienillä ruhjeilla.

Mutta maailmahan on varsin epäoikeudenmukainen paikka. Pahoinpitelijöitä ei koskaan saatu kiinni, joka ei sinänsä ole mitenkään ihmeellistä. Tuntuu varsin haastavalta saada kiinni kaksi tavallisen näköistä nuorta miestä myöhään perjantai-iltana. En silti usko, että olisin voinut hoitaa tilannetta paremmin. Vaikka olisinkin pystynyt vastaamaan tilanteeseen väkivallalla, mitäpä se olisi hyödyttänyt? Siitä olisi koitunut vain lisää murhetta ja tuskaa. Ainoana toiveenani on vain, etteivät nämä nuoret saaneet tästä rohkaisevaa kokemusta seuraavia väkivaltakokeilujaan varten.

Ja tässä onkin varsin mielenkiintoinen moraalinen ongelma, onko oikein käyttää väkivaltaa, jos tietää sen estävän tulevaa väkivaltaa? Teoriassa sanoisin, että kyllä, mutta käytännössä väkivalta ei vain taida toimia niin. Viime kädessä ongelman ratkaisu kallistuu siihen, että me emme voi koskaan täysin varmasti tietää, estääkö oma väkivaltamme toisten väkivaltaa. Ja seuraukset "väärään" tuomioon perustuvasta väkivallasta ovat vielä vakavammat. Siksi itse haluan kannattaa aina väkivallatonta ratkaisua, sillä riskit väkivallan lisääntymiseen ovat liian suuret. Olisihan tässäkin esimerkkitapauksessa ollut mahdollista, että oma väkivallan käyttöni olisi vain lisännyt näiden nuorten miesten uhoa ja angstia.

Toinen varsin mielenkiintoinen näkökulma nousee esiin, kun vertailee väkivaltaista käyttäytymistä Suomalaisten asenteisiin raittiita miehiä kohtaan. Olen viime aikoina jonkin verran keskustellut siitä millaisena jotkut kokevat raittiin miehen baarissa. Monet kuvailevat raitista miestä baarissa adjektiiveilla outo, epäilyttävä ja jopa pelottava. Mielestäni eräs hyvin kiteytetty esimerkki oli, että jos raitis mies tapaa humalassa olevan naisen baarissa, he eivät ole niinsanotusti samalla tasolla. Mies pystyy olemaan täysin kontrollissa, mikä saattaa olla varsin pelottava ajatus.

Mutta mitä ihmiset oikeastaan pelkäävät? Jos pitäisi kuvailla millainen mielikuva tulee tyypillisestä perjantai-illan pahoinpitelijästä tai hyväksikäyttäjästä, monet varmasti mainitsisivat ensimmäisenä kovan humalatilan. Ja useat miehethän todella ovat väkivaltaisempia ja aggressiivisempia humalassa. Miksi siis raittiit miehet ovat pelottavia? Tässä suhteessa voidaan myös ehkä tehdä ero raittiiden naisten ja raittiiden miesten välille. On varmaan sanomattakin selvää, että miehen aiheuttama väkivalta naisiin koetaan paljon vaarallisempana ja yleisempänä kuin naisen aiheuttama väkivalta miehiin.

En pidä edellä mainittua esimerkkiä ollenkaan huonona teoriana. Toivon kuitenkin syvästi, ettei ketään sentään pidetä väkivaltaisena vain sen takia ettei tämä juo.

Suvaitsemattomuus

2008-02-23T15:08:00.003+02:00

Maaginen kaljatuoppi osoitti taas voimansa, kun vietin pitkästä aikaa iltaa minulle entuudestaan lähes tuntemattomassa porukassa. Oli mukavaa päästä juttelemaan syvällisesti puolituttujen kanssa ja tuntui siltä kuin olisin saanut muutamia uusia ystäviä. En edes muista milloin minulla olisi viimeksi ollut näin hauskaa baarissa.

Mutta miksi minulla on nyt henkisesti niin huono olo?

Tulin taas kovin surulliseksi kun tajusin jälkeenpäin, että keskustelin tuon yhden illan aikana muutaman puolitutun kanssa enemmän kuin kaikkina tunteminamme vuosina yhteensä. Ja kaikki tapahtui tuon kaljatuopin avulla, sillä tämä oli ensimmäinen kerta kun olimme "ryyppäämässä yhdessä". On myös varsin surullista tajuta, että luultavasti minun pitäisi jatkuvasti käydä "ryyppäämässä" heidän kanssaan, että voimme keskustella samalla tasolla jatkossakin. Meillä oli nimittäin todella paljon yhteistä ja varmasti paljon keskusteltavaa jatkossakin.

Mutta miksi ihmeessä me emme pysty kunnolla kommunikoimaan, ennenkuin olemme istuneet kaljan kanssa saman pöydän ääreen? Miksi näistä asioista ei voisi keskustella aivan yhtä hyvin selvinpäin? Jostain syystä kun he ovat selvinpäin, kunnollista keskustelua ei koskaan synny, vaan välillämme vallitsee aina outo pidättyväisyys.

Tuona baari-iltana mukana joukossa oli myös muutamia vanhempiakin tuttuja, jotka tiesivät että olen raitis. Ja kaikkien näiden vuosienkin jälkeen opin heiltäkin taas jotain uutta. Minua nimittäin verrattiin erääseen rock-henkiseen paikalla olevaan henkilöön, todeten että tämä henkilö on minua suvaitsevaisempi ja avaramielisempi. Tämä johtui siitä, että hänellä on tatuointeja, pitkät hiukset ja "kapinallisempi" vaatetus.

Mutta mitä ihmeen tekemistä ulkonäöllä on suvaitsevaisuuden ja avaramielisyyden kanssa? Pitääkö minunkin siis merkitä musteella ihoni vain jotta todistaisin, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia? Tai kasvattaa pitkät hiukset, jotta näyttäisin että erilaisuutta on kunnioitettava? Hyvä on, ehkä tämä henkilö todella on minua suvaitsevaisempi, mutta miksi ihmeessä ihmiset antavat niin valtavia merkityksiä pelkille symboleille? Ja onko se sitten ahdasmielisyyttä, että minä ilmaisen itseäni käyttämällä oikeuttani olla tekemättä joitain asioita?

Yhtäkkiä ei tunnukaan kovin poikkeukselliselta se, että myös minut on asetettu erilaisiin kategorioihin vain sen takia että en juo. Tuntuu vain varsin ironiselta, että samat ihmiset, jotka määrittävät lähes koko olemukseni raittiuteni kautta syyttävät minua suvaitsemattomuudesta ja ahdasmielisyydestä. Heidän puolustukseen haluan kuitenkin sanoa, että he olivat humalassa väittäessään näin.

Mutta elämä on ironiaa täynnä. Samalla tavalla pukeutuvat, idoleiltaan ja medialta tyylinsä kopioivat henkilöt edustavat kapinaa, raikkautta ja toisinajattelua. Henkilö, joka ei tee niinkuin muu nuoriso jopa uhkailun, painostuksen ja syrjinnän alla, edustaa taas äärikonservatismia ja ahdasmielisyyttä.

Ja näinhän asia todella on.

Miksikö? Siksi että tarpeeksi moni haluaa asian olevan niin.

Tässä pitäisi varmaan alkaa kasvattaa pitkiä hiuksia...

Risteilyä

2008-02-05T18:36:00.000+02:00

Viimeisimmät kosketukseni Suomalaiseen alkoholikulttuuriin tulivat tällä kertaa risteilyn merkeissä. Kävin pitkästä aikaa kaveriporukassa risteilyllä ja olinkin jo unohtanut miten alkoholin kyllästämä tapahtuma sekin on. Minulla oli kyllä hauskaa koko matkan ajan, mutta silti päihteiden tarjonta ja tyrkytys yllätti minut. Jo ensimmäisenä iltana seurueellemme tultiin tarjoamaan shotteja ruokailun yhteydessä ja myöhemmin Tax-Free myymälän kassakin yritti myydä halpaa viinaa viime hetken heräteostoksena. Seuraavana aamuna muistutettiin kuulutuksilla noin viisi kertaa kaikkia "nuuskan ystäviä" viimeisestä mahdollisuudesta ostaa nuuskaa. Olisihan varsin traagista, jos joltain jäisi vahingossa nuuskat krapulan takia hankkimatta.

Tietysti oletinkin alkoholin kuuluvan hyvin läheisesti koko risteilyn toimintaan, mutta tarvitseeko päihteitä tosiaan tyrkyttää niin paljon? Päihteiltä ei saa suojaa koko risteilyn aikana, ne ovat läsnä kaikkialla minne menetkään: Hyteissä, ravintoloissa, baareissa, käytävillä, kaupoissa ja jopa vierailulla maissa, jonne mukaan otetaan vähän "matkaevästä". Päihteiden kulutus on myös hyvin runsasta, eikä kovin rationaalista. Viimeisenä päivänä suurin osa ystävistäni osti viinaa, kaljaa ja tupakkaa hyvin suuria määriä "varmuuden vuoksi", koska niitä kerrankin sai hieman normaalia halvemmalla.

Mutta mielestäni suurin ihmetyksen aihe ei suinkaan ollut päihteiden läsnäolo, vaan se että kaiken tämän tyrkytyksen keskellä oli lapsia ja nuoria. Myös monet "normaalisti" juovat ystävänikin pohtivat ääneen, että ovatko laivan pelihallit ja yökerhot sopivia paikkoja niissä pyöriville nuorille, joista osa oli hädin tuskin edes teini-iässä. Ja vaikka lapset ja nuoret eivät näissä paikoissa kävisikään, ei päihteiden käytön näkemiselle tai kokemiselle voi olla altistumatta laivalla. Tässä suhteessa itselläni on hieman ristiriitaisia tuntemuksia. Toisaalta nuorille päihteiden käytön näkeminen voi poistaa asiaan liittyvää mystiikkaa, joka puolestaan voi alentaa nuorten halua käyttää päihteitä. Kuitenkin laivalla koettu päihteiden runsaus antaa todennäköisesti varsin vääristyneen kuvan "normaalista" päihteiden käytöstä.

Onko siis lasten vieminen risteilylle kovin hyvää kasvatusta? Monilla risteilyillä kyllä mainostetaan ohjelmia ja aktiviteetteja lapsille, sillä huomattava osa ihmisistä matkustaa juuri lasten kanssa. Silti on sääli että kaikki matkustajat joutuvat altistumaan niin valtavalle päihteiden tyrkytykselle, vaikka heidän tarkoituksenaan olisi vain matkustaa laivalla. Minun on hyvin vaikea kuvitella, etteikö Suomalaisella risteilykulttuurilla olisi vahvaa vaikutusta nuorten päihteiden käyttöön. Tuntuu siltä kuin risteily olisi eräänlainen paratiisi, jossa päihteiden liiallinen käyttö ei ole pelkästään hyväksyttävää, vaan jopa tavoiteltavaa ja ihannoitavaa. Tuntuu kuin laivaan astuessa kohtuudesta tulee pahe ja mässäilystä hyve.

Mutta kuten mainitsin, risteily oli itselleni hauska kokemus. Mietin vain, että tulisiko risteilyjen toimintaan vain kiinnittää hieman enemmän huomiota? Tietysti suuren myynnin tavoittelu kuuluu risteilyjen järjestäjien tavoitteisiin, mutta pitäisi ehkä enemmän miettiä, missä kulkee hyvän maun raja. Laivalla ei välttämättä ole kovin helppoa olla raittiina.

Kännikapina

2008-01-28T19:08:00.000+02:00

Kun nyt muutamassa kommentissa on jo mainittu kännikapinan sivustot, niin on varmaan parasta mainostaa niitä itsekin. Käykääpä siis kaikki tarkastamassa www.kannikapina.fi , jos ette ole sitä vielä tehneet. Kyseessä on kapinaliike nykyistä alkoholikulttuuria vastaan. Tämä kapinaliike on julkaissut myös muutamia mielipidekirjoituksia Helsingin Sanomissa, sekä toistaiseksi järjestänyt yhden tapaamisen (johon en itse valitettavasti päässyt). On hienoa, että muuallakin aletaan aktiivisemmin ottamaan kantaa Suomen alkoholikulttuuriin ja -politiikkaan. Lisäksi on kunnioitettavaa, että Kännikapina on siirtynyt sanoista tekoihin.

Olen jo pidemmän aikaa seurannut sivuston tapahtumia ja lukenut aiheeseen liittyviä kirjoituksia. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, etten välttämättä itse ole kovin innokas "liittymään kapinaan" (ainakaan toistaiseksi). En nimittäin ole samaa mieltä aivan kaikesta, mitä sivustoilla kirjoitetaan. Itselläni on ainakin hieman maltillisempia tavoitteita ja mielipiteitä. Lisäksi tunnen, että minun on melko vaikea samastua keskimääräiseen sivuston lukijaan (joka blogien kommenttien ja gallerian perusteella on lähempänä keski-ikää).

Mutta mikäpä minä olen arvostelemaan? Vallitsevien käytäntöjen muuttaminen varmasti vaatii melko radikaaleja toimia. Lisäksi tällainen aktivismi varmasti tuo paljon tarvittavaa huomiota tähän ongelmalliseen tilanteeseen. On hienoa, että joku uskaltaa julkisesti kyseenalaistaa tätä nykyistä kulttuuriamme. Ehkäpä tästä alkaa vihdoin uusi suuntaus kohti suvaitsevaisempia asenteita raittiutta kohtaan.

Lähdetäänkö ryyppäämään yhdessä?

2008-01-19T16:23:00.001+02:00

Tämän vuoden opiskelijajuhlat on saatu taas käyntiin ja kävin itsekin vähän aikaa sitten sellaisissa viettämässä iltaa. Mielestäni opiskelijakavereissani on tapahtunut selvää asennemuutosta, sillä saan nykyään melko vapaasti olla selvinpäin. Mutta jostain syystä tuntuu siltä, että eivät hekään oikeastaan ymmärrä minua, mutta eivät vain jaksa enää kokoajan yrittää "korjata" asiaa. Vaikka tulenkin hyvin toimeen kaikkien kanssa ja meillä on opiskelijajuhlissa hauskaa, tulee meidän välillämme luultavasti aina olemaan tuo jääkerros jota ei ilman alkoholia voi murtaa.

Loppuillasta keskustelin muutaman pitkäaikaisen opiskelijakaverini kanssa. Olemme aina tulleet hyvin toimeen keskenämme ja keskustelemme usein pitkään erilaisista asioista. En silti ole koskaan viettänyt heidän kanssaan aikaa muulloin kuin opiskelijajuhlissa. Tällä kertaa kuulin taas tutun ehdotuksen, että meidän pitäisi lähteä yhdessä ryyppäämään. Olen kuullut tämän saman ehdotuksen kymmeniä kertoja, siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) että ehdottaja on tiennyt että olen raitis. Jostain syystä (lähes) kaikilla tuntemillani ihmisillä on sellainen käsitys, että jos minun seurassani on hauskaa, on tämä hauskuus moninkertaista kun olen kännissä. Olen aina myös ihmetellyt ihmisten outoa kiinnostusta siihen, millainen minä olisin humalassa. Tuntuu kuin mikään muu yksittäinen asia minussa ei kiinnostaisi heitä yhtä paljon.

Mutta mitä oikeastaan tarkoittaa "lähteä ryyppäämään yhdessä"? Tuntuu siltä kuin ryyppäämään lähteminen olisi jokin suomalainen rituaali, joka kuuluu erottamattomasti ystävystymiseen. Tottakai ystävien kanssa voidaan tehdä myös asioita ilman alkoholia, mutta jotta tähän pisteeseen päästäisiin, pitää olla vähintään muutamaan kertaan lähtenyt ryyppäämään yhdessä. Ilmeisesti kyseessä on jokin luottamuksen osoitus, jota raitis henkilö ei voi koskaan ymmärtää. On myös varsin ironista, että mehän juuri olimme ryyppäämässä yhdessä näissä kyseisissä juhlissa. Meillä oli hauskaa niin että he olivat humalassa ja minä selvinpäin. Miksi tätä ei voida laskea ryyppäämään lähtemiseksi?

Tulin tästä asiasta varsin surulliseksi. Sillä vaikka kaikki haluaisivatkin nähdä minua (ja minä heitä) useamminkin, ei se olisi mahdollista alkoholin takia. Enkä pysty selittämään tätä heille, sillä ymmärrämme alkoholin niin eri tavalla. Yritin kertoa, että en juo koska en pidä humalassa olosta, mutta tämä ei yksinkertaisesti ole loogista heidän ajatusmaailmassaan. Aivan kuten minulle ei ole loogista, että muutama kaljatuoppi ratkaisisi yhtään mitään. On varsin surullista, että minä valitsen mieluummin raittiuden kuin heidän ystävyytensä, ja he valitsevat mieluummin alkoholin kuin minun ystävyyteni. Sillä näyttää mahdottomalta, että voisimme ystävystyä kunnolla niin että vain osa on selvinpäin ja osa humalassa.

Jääkö tämä ystävyytemme aina tälle samalle etäiselle tasolle? Minun on hyvin vaikea kuvitella, että pitäisimme yhteyttä sen jälkeen kun opintomme ovat loppuneet ja olemme työelämässä.

Emmehän me ole edes käyneet ryyppäämässä yhdessä!

Teinien perjantaipullot

2008-01-12T19:14:00.000+02:00

Toivottavasti ette ole vielä jättäneet tätä blogia pois tarkistuslistaltanne, sillä näyttää taas siltä etten ainakaan vähään aikaan pääse siirtymään eteenpäin elämässäni. Saman tien voinkin siis vuodattaa tänne ajatuksiani teidän luettavaksenne. Ja tämän vuodatuksen tueksi soveltuu varsin sopivasti tänään (12.1.2008) Helsingin Sanomista lukemani artikkeli "Helsinki ja Vantaa käyvät taistoon kitkeäkseen perjantaipullot teineiltä." Artikkelissa kerrotaan nuorten päihteiden käyttöön liittyvän verkkokyselyn tuloksia. Kyselyn tuloksissa ei mielestäni ollut mitään erityisen yllättävää, mutta on positiivista että pääkaupunkiseudulla yritetään nyt kampanjoida nuorten päihteiden käytön vähentämisen puolesta. Sillä mielestäni juuri nuoriso on avainasemassa suomalaisen juomakulttuurin muuttamiseen.

Kyselyn tuloksista voidaan päätellä että nuorisoon voidaan vaikuttaa hyvin pitkälti vanhemman väestön juomatavoilla ja suhtautumisella alkoholiin. Nimittäin tuloksien mukaan puolet nuorista toivoisivat aikuisten puuttumista alkoholin ja tupakan käyttöön. Lisäksi alaikäisille alkoholin välittäjistä neljännes on nuorten omia vanhempia. Muutenkin alkoholin saaminen on nuorille erittäin helppoa (jonka toteamiseen ei tarvitsisi mitään tutkimusta järjestääkään). On kuitenkin mielenkiintoista havaita tuloksista muunmuassa se, että vaikka 45 prosenttia yläkouluikäisistä käyttää alkoholia, joka kuudes käyttäjä haluaisi lopettaa. Tämä kuvastaa mielestäni hyvin juomakulttuuriamme. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni heistä todella lopettaisi alkoholin käytön, jos käyttöön ei suhtauduttaisi niin positiivisesti.

Tässä päästäänkin mielestäni koko asian ytimeen: Jos haluamme vaikuttaa nuorten alkoholin käyttöön, meidän täytyy muuttaa yleistä asennetta päihteisiin. On täysin turhaa muuttaa alkoholin verotusta, jos asenteille ei tapahdu mitään. On aivan sama mitä pullo koskenkorvaa maksaa jos nuoret kokevat että sitä on pakko juoda. Voisi olla varsin terveellistä vaihteeksi pakottaa nuoret keksimään jotain päihteetöntäkin tekemistä viikonloppuisin. Siksi niin nuorten vanhempien, kuin kaikkien muidenkin aikuisten tulisi miettiä tarkemmin millaisen viestin he antavat nuorille tarjotessaan, myydessään tai välittäessään heille alkoholia.

Näin loppukevennykseksi haluan liittää tähän videon, joka hyvin kiteyttää kaiken edellämainitun. Käykääpä muuten myös katsomassa videon saamat kommentit. On varsin vaikeaa sanoa, missä komiikka loppuu ja mistä kipeä totuus alkaa.

Rikkoutunut lupaus

2008-01-01T22:03:00.000+02:00

En ole lähes koskaan tehnyt uudenvuodenlupauksia, sillä olen aina inhonnut ehdottomien sääntöjen asettamista (varsin ironisesti inhoan siis absolutismia, mutta sanan perimmäisessä tarkoituksessa). Tällä kertaa päätin silti yrittää, sillä olen jo niin pitkään halunnut muuttua ihmisenä. En aio kertoa tarkalleen mikä lupaukseni oli, vaan jätän sen jokaisen arvailujen varaan. Kysymyksessä ei kuitenkaan ollut mikään mitätön lupaus.

Olin uudenvuoden aattona positiivisella mielellä liikenteessä ja yritin parhaani. Join jopa alkoholia muiden nähden, jotta heidän asenteensa eivät pilaisi tätä iltaa. Mutta niin siinä vain käy, että mitä korkeammalle asettaa odotuksensa, sitä korkeammalta putoaa. Lupaukseni rikkoutui noin parin tunnin kuluttua sen antamisesta. Vaikka olen kuinka inhonnut tätä tilannetta johon olen joutunut raittiuteni takia, alan nyt epäillä että muuttuuko mikään sittenkään vaikka joisinkin. Vaikka "jään rikkominen" olisi helpompaa, tuntuu kuin minussa olisi sisimmässäni jotain jota ei mikään alkoholimäärä voi muuttaa. Vai olenko vain ollut niin kauan yksin muita vastaan, että en enää tiedä miten vihdoin hyödyntää tätä yhteenkuuluvuuden tunnetta ja ryhmähenkeä? Enkö muista enää, miltä tuntuu elää?

Tämä vuosi alkoi itseltäni siinä mielessä erittäin huonosti, että tuntuu siltä kuin olisin palannut takaisin lähtöruutuun, vailla toivoa paremmasta. Totta puhuen, en edes muista milloin olisin viimeksi "elänyt". Melkein kaikki on tuntunut niin yhdentekevältä ja ainoa asia mitä haluaisin on jotain jota en näköjään voi saada vaikka tekisin mitä.

Mutta en ole masentunut, olen vain turtunut. Pääsen ylös sängystäni joka aamu ja saan kaiken tarvittavan työn aina tehtyä. Hymyilen ja nauran kun tilanne sitä vaatii ja pidän keskustelua yllä kohteliaasti. Syön normaalisti, opiskelen, teen työtä, ulkoilen ja harrastan. Kaiken tämän kulissin takana en vain tunne juuri mitään. Kaikki tuntuu niin mitättömältä ja hetkenkin ilo vain katoaa tuohon valtavaan harmaaseen massaan.

Olen taas eksyksissä.

Vuosipäivä

2007-12-16T21:14:00.000+02:00

Huomenna (17.12.2007) on kulunut tasan vuosi blogini aloittamisesta. Ensinnäkin haluan kiittää kaikkia kommentoijia ja lukijoita kuluneesta vuodesta. Olen saanut hyvin paljon ajattelemisen aihetta kommenteistanne ja uskon että ajatukseni ovat selkiytyneet melkoisesti. Toivon että tekin olette saaneet jotain irti näistä kirjoituksista.

Muistan hyvin blogin aloittamishetken. Olin jo pitkään halunnut tehdä jotain, mikä tuntuisi itsestäni tärkeältä. Tai ainakin halusin edes jonkun paikan, jossa voisin jakaa tuntemukseni elämääni painostavasta asiasta. Ja monessa suhteessa tämä blogi onkin auttanut minua pukemaan sanoiksi kaikki nuo kokemukseni vuosien varrelta. Toivoin myös, että tämä olisi voinut olla uusi alku jollekin ja auttaa minua muuttamaan elämäntilannettani parempaan päin.

Mutta mitäpä onkaan tapahtunut vuoden aikana? Eipä mitään kovin erityistä. Olen taas vuoden vanhempi ja lähes samassa tilanteessa kuin blogin aloittamishetkellä. Tietysti nykyään useampi ihminen kaveripiiristäni tietää että en juo, mutta tällä ei ole ollut mielestäni juurikaan käytännön vaikutusta. Kuluneeseen vuoteen on mahtunut niin toivoa kuin epätoivoakin, sekä useita enemmän ja vähemmän onnistuneita kokeiluja raittiuteni suhteen.Olen myös saanut uusia mielenkiintoisia tuttavuuksiakin solmittua. Silti tunnen olevani lähes samassa pisteessä kuin vuosi sitten; yksin taistelemassa valtavirtaa vastaan vailla toivoa paremmasta. Olen nyt kuitenkin entistä helpottuneempi tietäessäni että meitä raittiitakin on olemassa huomattava määrä.

En siis aio luovuttaa. Haluan niin kovasti muutosta vallitsevaan elämäntilanteeseeni. Vaikka kuinka pidänkin blogin tekemisestä ja kommenttienne lukemisesta, en halua olla täällä enää vuoden päästä (enkä edes kuukauden päästä) kirjoittamassa samoista asioista. Siksi muutoksen täytyy tapahtua. Olen jo tuhlannut liikaa aikaa elämästäni tähän kaikkeen turhuuteen. On aika mennä eteenpäin ja muuttaa tämä maailma jossa elän.

Kiitokset siis vielä kerran kaikille teille, jotka olette viettäneet aikaa tämän blogin parissa. Katsotaan mitä seuraava vuosi tuo tullessaan.

Niin, ja hyvää joulua!

Kuinka katu-uskottavuus rakennetaan

2007-11-28T20:28:00.000+02:00

Katu-uskottavuus on varsin kömpelö, mutta samalla hyvin osuva sana. Minun olisi ehkä syytä käyttää sitä useamminkin blogissani, ei siksi että pitäisin tästä sanasta (oikeastaan asia on päinvastoin), vaan siksi että se auttaa ehkä ymmärtämään paremmin mitä haen takaa. Sillä katu-uskottavuuden puute on usein juuri se asia mikä voi tuottaa ongelmia raittiille. Ja tämä on joskus korjattavissa "valejuomisella".

Mitä katu-uskottavuus sitten on? Itse miellän sanan tässä hyvin laajassa mielessä. En rajaa sitä pelkästään alakulttuurien edustamiseen, vaan lähinnä se on tietynlaista "vakavastiotettavuutta", tai se voidaan mieltää naurettavuuden vastakohtana. Erikoiseksi asian tekee se, että erilaiset eleet, asiat tai jopa esineet voivat symboloida katu-uskottavuutta. Toisin sanoen, kaljatuopin kädessä pitäminen voi tehdä minustakin katu-uskottavamman (tai ylipäänsä katu-uskottavan). Tämä on tietysti hyvin subjektiivista, mutta kaikissa tilanteissa usein enemmistön mielipide ratkaisee asian.

Sain tämänkertaisen aiheen idean nähdessäni yhden jakson SubTv:n ohjelmaa Not Born to Rock. Olen tuon yhden jakson lisäksi nähnyt kyseisestä sarjasta vain lyhyitä pätkiä, mutta tämän sarjan ironia on sanoinkuvaamatonta. Niille jotka eivät tunne kyseistä sarjaa, voin sanoa että kyseessä on tosi-tv sarja neljästä klassisen musiikin soittajasta, jotka muodostavat rock-yhtyeen. Mielestäni sarja pureutuu juuri katu-uskottavuuden ytimeen ja paljastaa koko käsitteen kaikessa naurettavuudessaan (siitä siis ironia). Tyypillisesti rock-henkeä pidetään katu-uskottavana. Tätäkin sarjaa mainostetaan muunmuassa lauseella: "Rock on asenne". Ja olen tässä varsin samaa mieltä. Mutta kumpi teidän mielestänne edustaa "oikeaa" rock-asennetta, se että nämä klassisen musiikin "nörtit" esiintyisivät omina itsenään, vai se että heidät puetaan rokkareiden näköisiksi ja kerrotaan miten kitaraa pidetään kädessä miehekkään näköisesti? Jostain syystä jälkimmäinen vaihtoehto taitaa kuitenkin olla katu-uskottavampi.

Sarja todistaa ainakin kaksi asiaa, sen että rock-tähdetkin ovat vain tavallisia ihmisiä ja sen että katu-uskottavuuden voi rakentaa. Tietysti tässä sarjassa olevan yhtyeen katu-uskottavuuden rakentaminen voi olla liian ilmiselvää, mutta samanlaiset prosessit on varmasti käyty läpi melkein minkä tahansa katu-uskottavan yhtyeen kohdalla. Ja katu-uskottavuudessa yleensä riittääkin, että asiat vain näyttävät aidoilta. Juuri tästä syystä myös "maagisen kaljatuopin" käyttäminen toimii varsin hyvin raittiille ihmiselle.

Mutta tässä televisiosarjassa on toinenkin mielenkiintoinen ja varsin ironinen puoli, nimittäin sarjan asenne alkoholiin.Yleensä ottaen sarjassa nähdään kovan alkoholinkäytön lisäävän rock-asennetta ja alkoholiin suhtaudutaan suomalaisittain tyypillisen ihannoivasti. Ihmettelen vain miksi sarjassa ei olla (ainakaan tietääkseni) tuotu esille myös alkoholitonta näkökulmaa, ottaen huomioon kuitenkin että suurta osaa yhtyeelle tyrkytetyistä musiikkivaikutteista on säveltänyt ja/tai esittänyt absolutistit ja raittiit muusikot. On siis mielenkiintoista, että AC/DC:tä soittaessa piti ottaa kaljat, jotta soitto sujuisi ja että Apulannastakin ohjelmassa esiintyy Toni Wirtanen, joka oli monta vuotta yhtyeen ainoa ei-absolutisti.

En nyt väitä, että alkoholittomuutta pitäisi välttämättä tuoda esille rock-hengen kanssa, mutta ihmettelen miksi alkoholista yritetään tehdä välttämättömyys rock-henkisyydelle. Sillä eikö todellinen rock-henki ole sitä että tekee asiat omalla tavallaan välittämättä muiden mielipiteistä? Miksi siis mukautuminen yleisiin käsitteisiin ja mielipiteisiin nähdään tässä katu-uskottavana? Mutta ehkä katu-uskottavuus on erittäin osuva sana juuri siksi, että sen rakentamiseen tarvitaan vain enemmistön lujaa uskoa.

Pikkujoulukausi lähestyy

2007-11-11T21:41:00.000+02:00

Pikkujoulukausi lähestyy, tai on joillekin varmaan alkanutkin jo. Itselläni on odotettavissa näillä näkymin muutamat, joista ainakin yhdet on kaveripiirini jo lähes perinteeksi kehittyneet pikkujoulut. Kuten arvata saattaa, näissä pikkujouluissa ei pahemmin jouluglögiin mehua sekoiteta viinaa laimentamaan. Mutta eipä se niin kamala tilaisuus ole ollut, sillä meno on niinsanotusti "kuollut" jo parin tunnin jälkeen. Mielestäni tämä on ollut erinomainen esimerkki siitä, kuinka joillekin juhlimisessa kyse ei ole hauskanpidosta vaan viinanjuonnista (hauskanpito vain saattaa tulla siinä ohessa).

Olen itsekin joka kerta miettinyt, mitä oikeastaan teen tällaisessa tilaisuudessa, mutta muutamana viime vuotena on ollut havaittavissa selkeä suuntaus ja odotan mielenkiinnolla mitä tänä vuonna tapahtuu. Nimittäin viime vuosina on meno yllättäen rauhoittunut melkoisesti. Tämä on noteerattu varsin selvästi kaveripiirissäni ja siihen yritetään nyt tänä vuonna puuttua. En tiedä onko sitten kyseessä henkinen kasvu, mutta lähes jokainen osanottaja näissä juhlissa vuosi vuodelta vain rauhoittunut, eikä ensimmäisten vuosien "sankaritekoihin" olla ylletty.

Mutta jos aikuistuminen alkaa niin henkisesti kuin fyysisestikin jo vaikuttaa omaan käyttäytymiseen ryypätessä, ehkä olisi vihdoin aika keksiä jotain muuta? Itsestäni ainakin näyttää varsin epätoivoiselta yrittää taistella tuota rauhoittumista vastaan. Olen itse yrittänyt muutamana vuonna keksiä jotain muuta tekemistä näihin kyseisiin juhliin, mutta eipä ehdotuksiani olla toistaiseksi otettu vakavasti. Jos jokin häiritsee viinanjuontia, se pitää kieltää. Mutta nyt vain vaikuttaisi siltä, että ystäväni ovat itse kauhistuneet ajatuksesta, että viina ei enää oikeastaan maistukaan. Siksi olen kiinnostunut näkemään, mitä tällä kertaa tapahtuu.

Alkaako tämä siis olla se piste, missä muututaan energisestä juhlijasta rauhallisemmaksi tissuttelijaksi, joka vain kaihoten muistelee teinivuosiensa kännejä? Vaikka olemmekin hyvin nuoria vielä, taitaa jokaisen alitajunnassa jo kehittyä hiljalleen ajatus, että parhaimmat dokausvuodet taitavat olla takanapäin. Tämä on varmasti heille ahdistava ajatus ja toivonkin että siitä päästäisiin yli mahdollisimman nopeasti.

Haluaisin vielä toivottaa hyviä pikkujouluja kaikille! Varsinkin raittiille tämä kausi voi olla varsin raskas, joten koittakaa jaksaa. Tuttuun tapaan kaikki teidänkin kokemuksenne, todistajanlausuntonne ja mielipiteenne ovat erittäin tervetulleita.

Alkoholismi ja alkoholiongelmat

2007-11-04T22:33:00.000+02:00

Olen itse saanut elää siinä mielessä hyvän lapsuuden ja nuoruuden, etten ole joutunut kokemaan alkoholismia perheessäni tai lähipiirissäni. Tunnen kyllä muutamia jotka ovat eläneet alkoholistin sukulaisen kanssa, eikä ole epäilystäkään etteikö tällä olisi ollut suuri vaikutus heidän elämäänsä. Syitä alkoholismiin on varmasti useita, eikä minulla ole läheskään tarpeeksi tietämystä asiasta, että voisin luetella niitä tässä. Yksi yhteinen tekijä kuitenkin kaikilla alkoholisteilla on: Alkoholistiksi voi tulla vain juomalla.

Mutta milloin tarkalleen alkoholista tulee ongelma? Sanoisin itse, että siinä vaiheessa kun sen käyttö alkaa tuottaa kärsimystä itselle tai muille. Toisin sanoen, kun alkoholi alkaa huomattavasti häiritä normaalia elämää ja ihmissuhteita.

Edelliseen tekstiini viitaten haluaisinkin kysyä, onko minulla siis alkoholiongelma? Itse tunnen, että oma alkoholin käyttöni (tai tarkemmin sen käyttämättömyys) on häirinnyt ihmissuhteitani ja se todennäköisesti tulee niin tekemään jatkossakin. Se on omasta mielestäni aiheuttanut kärsimystä niin itselleni kuin muillekin. Pelkään jopa, että se saattaa vaikuttaa tulevaan työuraani. En tietenkään edes yritä väittää, että omat kärsimykseni olisivat millään tavalla samaa kokoluokkaa "oikean" alkoholiongelmaisen kanssa. Mutta missä oikeastaan kulkee raja? Eikö oma tilanteeni voitaisi teoriassa luokitella alkoholiongelmaksi? Tai ehkä se on raittiusongelma, joka on alkoholiongelman tapaan tabu suomalaisessa kulttuurissa.

Vaikka omat vastoinkäymiseni ovat kovin pieniä verrattuna alkoholistin arkeen, näkisin silti että edustan tavallaan kolikon kääntöpuolta alkoholiongelmissa. Toisin sanoen samoilla kulttuurillemme ominaisilla käyttäytymismalleilla on varmasti suuri vaikutus niin alkoholismin kuin raittiusongelmienkin syntyyn. Tuntuu siltä kuin alkoholistit nähtäisiin usein heikkoina ihmisinä, jotka eivät vain osaa käyttää alkoholia "fiksusti". Ikäänkuin he muodostaisivat jonkin tietynlaisen selkeän ihmistyypin joka on itse luonut omat ongelmansa. Ja osittain myös raittiit nähdään tällaisena ihmistyyppinä.

Mutta kuinka moni tässä asiassa miettii, mikä vaikutus omalla käyttäytimisellä on muihin ihmisiin? Sillä emmekö me kaikki ole osa alkoholiongelmaa? Sinä ja minä. Onko ihmekään, että alkoholista tulee monille ongelma jos jo 13-vuotiaat tuntevat suuria paineita sen käytön aloittamiseen. Onko mikään ihme, että alkoholin käyttöä on vaikea lopettaa, kun lähes kaikki ihannoivat sen käyttöä ja valtaosa nuorten ja aikuisten toiminnasta pyörii pelkästään sen ympärillä? En itsekään osaa kunnolla tuoda esille näitä näkökulmia omassa sosiaalisessa elämässäni. Olemalla passiivinen olen siis itsekin osa tätä ongelmaa.

Useat ikätoverini ovat sanoneet, että viikonloppu selvinpäin tuntuu oudolta ajatukselta, sillä on hyvin vaikeaa keksiä mitään mielekästä korvaavaa tekemistä. Jotkut ryyppäävät lähes päivittäin samasta syystä. Onko siis mikään ihme, että alkoholismia esiintyy sille niin otollisessa ilmapiirissä? Sillä alkoholistiksi todellakin tullaan vain juomalla, eikä rutiininomainen kännääminen ainakaan helpota asiaa.

Olen varma, että suurta osaa alkoholiongelmista saataisiin lievennettyä, jos vain voisimme suhtautua alkoholiin terveellä tavalla. Niin alkoholisteilla, raittiilla, kuin "normaaleilla" ihmisilläkin olisi varmasti helpompaa elää, jos kännääminen ei nähtäisi pakkona. Mutta ikävä kyllä sitä päivää jodumme todennäköisesti vielä odottamaan kauan.

Alkoholin käytön tarkkailu.

2007-10-28T19:34:00.000+02:00

Koska lähes jokaiseen blogiin näyttää kuuluvan erilaisten nettitestien suorittaminen, ajattelin itsekin suorittaa sellaisen. Ja mikäpä sopisi tähän paremmin itselleni kuin oman alkoholinkäytön arivointi. Pienen etsinnän jälkeen löysin lyhyehkön AUDIT-testin, jossa kysyttiin omaan alkoholinkäyttöön liittyviä asioita.Vastaukseni pohjautuivat lähinnä viime viikkoihin, jolloin olen noin kerran viikossa juonut yhden tuopin kaljaa näön vuoksi. Myönnän, että jotkut vastaukseni ovat lievää totuuden venyttämistä, mutta olen liittänyt tähän tarkennuksia. Tässä siis testin kysymykset ja omat vastaukseni:

1. Kuinka usei käytät alkoholia?
Vastaus: Kahdesta neljään kertaan kuussa. (Joka perjantai yksi tuoppi)

2. Kuinka monta annosta juot kerralla?
Vastaus: 0-1 annosta.

3. Kuinka usein juot kerrallaan vähintään kuusi annosta?
Vastaus: En koskaan.

4. Kuinka usein jatkat juomistasi pidempään kuin olit aikonut?
Vastaus: Viikottain. (Joka kerta haluaisin lopettaa juomisen kesken tuopin)

5. Kuinka usein olet joutunut muuttamaan suunnitelmiasi juomisen takia?
Vastaus: Viikottain. (Joudun usein muuttamaan suunnitelmiani juomisen takia. Useimmiten en voi tehdä sitä mitä haluan, koska minun halutaan juovan. Joudun siis mukautumaan ja muuttamaan suunnitelmiani hyvin usein juomisen takia.)

6. Kuinka usein olet tarvinnut krapularyyppyä?
Vastaus: En koskaan.

7. Kuinka usein olet tuntenut syyllisyyttä tai katumusta juomisen jälkeen?
Vastaus: Viikottain. (Kaikista eduistaan huolimatta "valejuominen" tuntuu vieläkin pahalta ja väärältä)

8. Kuinka usein olet unohtanut edellisen illan tapahtumia?
Vastaus: Muistan aina mitä tapahtui.

9. Oletko juomisen takia aiheuttanut tapaturmia itsellesi tai seuralaisillesi?
Vastaus: En.

10. Onko joku toinen henkilö ollut huolissaan juomisestasi?
Vastaus: Kyllä, viimeisen vuoden aikana. (Osa sanoo, että minun pitäisi juoda enemmän ja osa sanoo, ettei minun kannattaisi aloittaa edes valeryyppäämistä. Monet ovat kyllä huolissaan.)

Tulos:
Sait testissä 15 pistettä. Alkoholinkäyttösi riskit ovat suuret. Sinun kannattaa tarkkailla alkoholin käyttöäsi. Terveen keskikokoisen aikuisen alkoholin kulutuksen riskirajoina pidetään naisilla 5 annosta kerralla tai 16 annosta viikossa ja miehillä 7 annosta kerralla tai 24 annosta viikossa. Suositeltavaa on juoda vähemmän, sillä alkoholinkäytön aiheuttamat riskit ovat aina henkilökohtaisia ja ne vaihtelevat yksilöstä sekä tilanteesta toiseen.

Ensimmäinen lause tuntui olevan varsin osuva, joskin omat riskini liittyvät todennäköisesti liian vähäiseen alkoholinkulutukseen. Joka tapauksessa minun tulisi testinkin mukaan tarkkailla alkoholin käyttöäni, mutta en usko että minun kannattaisi ainakaan vähentää sitä. Mutta mikä olikaan tämän testin tekemisen idea?

On tietysti aina vaarallista yrittää lähestyä humoristisesti niinkin vakavaa asiaa kuin alkoholismi. Älkää kuitenkaan kuvitelko, että pitäisin alkoholismia leikkimielisenä asiana. Uskon että huomattava osa alkoholismin ongelmista (ja ehkä jopa alkoholismista) olisi vältettävissä jos osaisimme suhtautua yhteiskuntana paremmin alkoholiin. Mutta tästä voisinkin jatkaa enemmän ensi kirjoituksessa, ettei tämä veny liian pitkäksi. Suosittelen kaikkia käymään tekemässä alkoholinkäyttöön liittyvä testi ja miettimään tarkkaan tuloksia.

Raittiuden hyvät puolet

2007-10-09T19:36:00.000+02:00

Minun on jo pitkään pitänyt kirjoittaa tästä aiheesta, mutta en ole vain saanut sitä aikaiseksi. Ehkäpä nyt vihdoin olisi syytä tarttua raittiuden mahdollisiin hyviin puoliin. Varsinkin tällä kertaa toivoisin korkeampaa aktiivisuutta kommenttien suhteen, joten älkää epäröikö tuoda omia mielipiteitänne julki.

Olen tässä blogissa muutamaan otteeseen julistanut, että raittiudesta ei ole ollut minulle mitään hyötyä. Tämä ei tavallaan ole täysin oikein sanottu, sillä raittiuden myötä jää pois monia negatiivisia asioita joita saisin jos joisin. Ja kaipa raittiudesta on joskus täysin puhdasta hyötyäkin. Iselläni on vain vaikeuksia keksiä yhtään sellaista tapausta. Olen kerännyt listaan yleisimpiä minulle esitettyjä väitteitä, joihin kerron nyt omat mielipiteeni. Älkää antako ilmiselvästi pessimistisen ja kyynisen asenteeni häiritä, otan mielelläni vastaan eriäviä mielipiteitä.

1. Raittiina ei mene terveys: Ensimmäinen on helppo ja tyypillinen esimerkki siitä, kuinka itse raittius ei sinänsä anna mitään etua. Pelkästään alkoholin juomisen negatiiviset puolet jäävät pois. Myös päivittäinen pään hakkaaminen seinään pilaa terveyden, mutta tämän asian tekemättä jättäminen tuskin voidaan luokitella hyveeksi. Kuitenkin on todennäköistä, että olen paremmassa kunnossa 40-vuotiaana kuin suurin osa ystävistäni. Noh, kaipa sitten kiitän itseäni 20 vuoden päästä.

2. Raittiina säästyy paljon rahaa: Sinänsä totta, mutta sanoisin että varallisuuteni ei ole merkittävästi kasvanut ystäviini verrattuna (tämä on sitäpaitsi hyvin sidonnainen siihen, miten varakkaista olosuhteista on lähtöisin). Olen huomannut, että itse en kuitenkaan kuluta tuota ylimääräistä rahaa mihinkään minulle tärkeään. On tietysti mukavaa ja jopa etuoikeutettua elää turvallisessa varallisuuden tunteessa, mutta kliseisesti voisin tähän todeta että ei raha tuo onnea. Ikävä kyllä, jo pitkään melkein minkä tahansa ostoksen tai hankinnan teko on tuntunut minusta varsin yhdentekevältä. Kärjistäen: minulla on tällä hetkellä varaa ostaa kaikki se mitä en ole koskaan halunnut.

3. Raitis ei kärsi krapuloista: Ei ehkä fyysisestä krapulasta, mutta kroonisesta "henkisestä krapulasta" sitäkin enemmän. Onko siis fyysinen krapula hankalampi kestää kuin sosiaalisten paineiden ja syrjinnän aiheuttama ahdistus? En tiedä, sillä en ole koskaan ollut krapulassa, mutta arvaisin että ensimmäinen olisi mieluisampi vaihtoehto.

4. Raittiina ei tule hölmöiltyä: Ei pahassa, mutta ei myöskään hyvässä. Hölmöilemätön ihminen mielletään usein etäiseksi ja vakavaksi tai vähintäänkin tylsäksi. Tällä voi olla paljonkin vaikutusta sosiaaliseen elämään, varsinkin miehillä. Nuoren miehen kuuluu hölmöillä, muuten hän ei ole normaali.

5. Raittiina pystyy keskustelemaan syvällisemmin asioista: Kenen kanssa?

6. Monet ihmiset ihailevat ja arvostavat raittiutta: Omien kokemuksieni perusteella sanoisin, että tämä ei pidä paikkaansa. Tai ainakaan tämä ihailu ja arvostus ei tule ilmi millään konkreettisella tavalla. Sitäpaitsi, en minä kaipaisi muutenkaan erityiskohtelua yhden elintapani takia. Ainoa mitä haluaisin on saada samaa kohtelua kuin kuka tahansa normaalisti alkoholia kuluttava ihminen.

7. Raittiina jää enemmän aikaa tehdä asioita: Tämä kuuluu samaan kategoriaan rahan säästön kanssa. Tämäkin on totta, mutta en itse tunne osaavani käyttää tuota ylimääräistä aikaa mihinkään oleelliseen. Tietysti tätä on hyvin vaikeaa arvioida, sillä en tiedä miten käyttäisin aikani jos juomatapani olisivat normaalit. Ja toisaalta, usein olisi paljon hyödyllisempää olla ystävien kanssa ryyppäämässä, kuin viettää aikaansa yksin.

8. Raitis on paljon mieluisampaa seuraa juhlissa kuin känniääliö: Tämä on varsin laiha lohtu, sillä raitis ei useimmiten kuitenkaan ole kovin mieluisaa seuraa.

Ehkä on syytä katkaista lista tähän, sillä tämä kirjoitus uhkaa venyä varsin pitkäksi. Kuten jo aiemmin mainitsin, mielipiteiden ja kommenttien esittäminen on sallittua ja jopa toivottavaa. Olisi mukavaa kuulla myös uusia väitteitä.

Onko tämä viini hyvää?

2007-09-30T12:24:00.000+02:00

Juuri kun luulee tottuneensa kaikeen alkoholin käyttöön liittyvään, sitä taas hämmästyy uudesta kommentista. Eräs läheinen ystäväni ei voinut juoda eräissä juhlissa ja pysytteli alkoholittomissa juomissa koko illan. Seuraavana päivänä hän ilmoitti kuinka outoa on herätä aamulla hyvin levänneenä ja hyvässä olossa. Tämä sai minut taas ajattelemaan kuinka erilaisissa maailmoissa oikein elämmekään. Se mikä on minulle täysin normaalia, voi tuntua jostain toisesta täysin vieraalta. Ei siis ole mikään ihme, miksi kommunikaatio erilaisten ihmisten välillä ei aina toimi.

Tämä taas sai minut ajattelemaan miksi oikeastaan ihmiset toimivat vasten omia tuntemuksiaan ja pitävät kiinni ehdoin tahdoin joistain tavoistaan? Jos kerran seuraavana aamuna virkeänä herääminen tuntuu mukavalta, miksi sitä pitää välttää? Miksi baarissa on aivan pakko juoda ne 12 kaljaa, vaikka neljään tuoppiin jääminen voisi tuottaa paljon mukavamman olotilan?

Jostain syystä alkoholikulttuuriimme kuuluu subjektiivisten asioiden tekeminen objektiivisiksi. Kova alkoholinkäyttö voi tuottaa muun muassa pahaa oloa, rahan ja terveyden menetystä, mutta nämä ovat tavoiteltavia asioita, piste. Johonkin on siis kadonnut rationaalisuus, joka auttaisi ihmisiä rehellisesti toteamaan: Jos tämä vahingoittaa minua, minun ei varmaan kannattaisi tehdä tätä.

Kuten olen aiemmin maininnut, itse nautin joitain alkoholijuomia. Esimerkiksi pidän joistain viineistä ruoan kanssa. Juon kuitenkin niin vähän, etten voisi missään tapauksessa luokitella itseäni viinin asiantuntijaksi. Olen kuitenkin jonkin verran herättänyt huomiota arvostelemalla ja luokittelemalla tarjottuja viinejä. Jostain syystä on erikoista, kun joku pöytäseurueesta kertoo mitä mieltä hän on juoman laadusta. Ruoan laadusta ovat kaikki tottuneet puhumaan, mutta alkoholijuomista ei juuri koskaan puhuta yhtään mitään (paitsi jos halutaan mainita että ne ovat erittäin hyviä ja että niissä pitäisi olla enemmän alkoholia).

Minulta onkin totuttu toisinaan kysymään, onko tämä viini hyvää? Tämä on mielestäni outo kysymys ja kuvaa hyvin tätä ilmiötä jossa makuasioista tehdään faktoja. Ymmärtäisin hyvin, jos kysymys olisi "mitä mieltä olet tästä viinistä" tai "pidätkö tästä viinistä". Mutta kysymyksellä on usein ajettu takaa juuri sitä, mitä se kirjaimellisesti tarkoittaa, eli "onko tämä viini objektiivisesti hyvää". Kysymyksellä halutaan tietää, tulisiko tästä viinistä pitää vai tulisiko sitä haukkua. Mutta nämä ovat kaikki makuasioita. Jos sinun mielestäsi tietty viini maistuu pahalta, se on pahaa. Sitä ei tarvitse analysoida sen tarkemmin. Onko se niin vaikeaa sanoa suoraan, mitä omat aistit havainnoivat?

Kaipaisin enemmän sitä, että ihmiset aidosti kertoisivat miltä heistä tuntuu, eivätkä he piiloutuisi kliseiden ja hyväksyttyjen tapojen taakse. Miksi niin monet tekevät muiden antamista arvoista ja makuasioista omien elämiensä totuuksia? Miksi niin monet jopa häpeävät sitä, että heidän omat aistinsa kertovat toisin?

Suomalainen alkoholikulttuuri on kuin ahdasmielinen uskonto, jossa poikkeavat mielipiteet loukkaavat totuutta ja on näin ollen kiellettävä. Uskonto, jossa faktojen ja yksilöllisten kokemuksien ei annetta häiritä "oikean" sanan levittämistä.

Aktivismi

2007-09-16T10:19:00.000+02:00

Olen näköjään ottanut huomaamattani askeleen kohti aktivismia alkaessani ostaa kaljatuoppeja baarissa. Osa ystävistäni on nyt huomannut, ettei kaljatuopin ostaminen olekaan ollut vain satunnainen päähänpisto yhdellä baarireissulla. Enpä osaa enää sanoa kumpi heistä tuntuu nyt kiusallisemmalta, se että selvästi näytän olevani raitis, vai se että en enää selvästi sitä näytäkään. Tämä käytökseni nimittäin herätti viime baarikierroksella paljon huomiota. Ostamani maaginen kaljatuoppi ehkä tarjosi itselleni suojaa tuntemattomien henkilöiden epäluuloja kohtaan, mutta se myös jostain kummallisesta syystä herätti epäuskoa ja outoa katkeruutta joissain ystävistäni. Koko illan kädessäni pitämäni lähes täysi kaljatuoppi tuntui olevan vain niin räikeä epäkohta, että se toi keskustelun alkoholittomuudesta väkisinkin esille monta kertaa.

En haluaisi luonnehtia itseäni aktivistiksi. Olen aina suhtautunut hieman oudoksuen aktivisimiin, olkoonkin että monet aktivistiryhmät saavat aikaan hyviä asioita ja tuovat esille epäkohtia. Minä kyllä kunnioitan niitä ihmisiä jotka ovat saaneet korjatuksi vääryyksiä oikealla tavalla. Silti mielestäni aktivismia on aina leimannut tietynlainen fanaattisuus, johon itse en haluaisi samastua. Lisäksi minusta on pitkään tuntunut siltä, että haluaisin mieluummin saada oman elämäni täysin kuntoon, ennen kuin alan auttaa muita. Myönnän että tämä on varsin itsekäs lähestymistapa, mutta haluan vain nyt rehellisesti sanoa miltä minusta tuntuu.

Nyt kuitenkin olen huomannut jakautuvani kahtia entistä jyrkemmin: osa minusta haluaisi vain muuttua sellaiseksi että minut hyväksyttäisiin tavalliseksi ihmiseksi, toisaalta osa minusta haluaisi entistä kovemmin muuttaa kulttuuria ja vallitsevia olosuhteita suvaitsevimmiksi alkoholittomuutta kohtaan. En ole toistaiseksi koskaan henkilökohtaisesti arvostellut kenenkään alkoholinkäyttöä, en edes niiden jotka ovat arvostelleet minun raittiuttani. Mutta olenkin miettinyt, voisinko muuttaa ihmisiä olemalla aktiivisempi arvostelemisen suhteen. Tämä voisi tietysti laittaa kovimmat arvostelijat arvioimaan omia kommenttejaan ja näkökulmiaan. Luulenpa kuitenkin, että tässä tapauksessa aktivismi kääntyisi itseään vastaan, ja minusta tulisi vain paljon pahempi raittiin stereotyypin edustaja. Silti olemalla hiljaa tämä kulttuurimme suuri epäkohta pysyy aina vain piilossa, eikä siitä puhuta. Näyttää siltä, että tällaiseenkin suureen muutokseen tarvitaan marttyyreita, enkä todellakaan itse haluaisi olla sellainen.

Mutta palatakseni kirjoitukseni alkuun, sain viime baarikierroksella keskustella varsin pitkään alkoholittomuudesta (vaikka alkuperäinen tarkoitukseni oli viedä tämä asia taka-alalle). Minulta kysyttiin tällä kertaa, että eikö minua yhtään häiritse se että nyt tavallaan valehtelen muille omasta itsestäni. Kyllähän se minua häiritsee, mutta suuri osa ihmisistä vetää jonkinlaista roolia juhlissa ja baareissa. Haluaisin kyllä kertoa muille totuuden itsestäni, mutta olen huomannut että monet ihmiset eivät halua kuulla sitä.

Tässä kyseisessä baarikeskustelussa myös haettiin takaa ilmeisesti sitä, että onko eettisesti oikein vastakkaista sukupuolta lähestyttäessä luoda valheellinen kuva itsestään toiselle. Myönnän, että itsekin eläisin mieluummin sellaisessa yhteiskunnassa, jossa kaikki voisivat olla vapaasti sitä mitä ovat ilman turhia rooleja. Mutta tämä on idealismia. Ja idealismin ongelmana on se, että totuudella on ikävä tapa muistuttaa olemassaolostaan. Tällaisissa tilanteissa nimittäin ihmiset aina tuovat esille itsestään kaunistellun version. Eikä se minunkaan mielestäni ole oikeudenmukaista, että itsestään oikeanlaisen kuvan antajia rangaistaan, mutta näin vain ikävä kyllä suureksi osaksi tapahtuu. Enkä nyt todellakaan halua henkilöidä syyllisiksi yksittäisiä ihmisiä, vaan mielestäni tämän "rankaisemisen" syynä on lähinnä meidän kulttuurimme.

Onko tällainen roolin vetäminen siis reilua? Ei, mutta mitäpä muutakaan voin tehdä.

Teennäinen baari-ilta

2007-09-09T20:27:00.000+02:00

Kävin viime kirjoitukseni jälkeen baarissa juomassa kaljaa. Lähdin eräänä iltana kaverieni kanssa baariin tavalliseen tapaan, mutta tällä kertaa mielessäni oli vahvasti omien juomatapojeni "normalisoiminen". Eipä siitä taaskaan mitään tullut, heti saatuani kaljatuopin käteeni en voinut olla huomaamatta kuinka typerältä minusta tuntui. Haluan korostaa, etten ollut negatiivisella asenteella liikenteessä. Minä kyllä yritin aivan tosissani, mutta taas jälkeenpäin ajateltuna löysin niin monta epäkohtaa.

Ensinnäkin minun ei todellakaan tehnyt mieli kaljaa. Parhaimmillaankin mielestäni kalja on vain siedettävää. Toiseksi, kalja on ehkä huonoin janojuoma mitä tiedän. Parin hörppäyksen jälkeen kova janoni vain yltyi entisestään. Kolmanneksi, totesimme kaikki yhdessä paikallisen kaljan olevan varsin väljähtänyttä (toisaalta eipä niillä hinnoilla voinutkaan odottaa mitään parempaa). Tämä ei kuitenkaan estänyt muita ottamasta vielä toiset ja kolmannetkin. Jostain syystä pahaakin kaljaa on "pakko" juoda. Tämä voi kuulostaa nyt negatiivisuuksien väkisin hakemiselta, mutta haluan tällä vain osoittaa, etten todellakaan näe itselleni mitään oikeaa syytä juoda kaljaa. Baarireissu oli kuintenkin tavalliseen tapaan illan ja ehkä koko viikonkin kohokohta.

Tämä juuri on mielestäni niin outoa. Kukaan porukastamme ei juonut niin paljon, että olisi ollut humalassa. Kaljakin oli tuona iltana huonoa, joten sekään ei tuonut mitään lisäarvoa. Silti juuri nämä baarireissut ovat niitä ainoita tilanteita jolloin kaikilla on poikkeuksetta hauskaa. Tätäkin reissua suunniteltiin etukäteen ja jälkeenpäin suitsutettiin, kuinka hauskaa oli. On siis aivan sama mitä baarireissulla tapahtuu, tulos on aina jossain mielessä positiivista. Ja jos jotain negatiivistakin tapahtuu, se voidaan aina myöhemmin hyödyntää legendaarisena tarinana. Eikä tuo ilta edes ollut kovin erikoinen. Jos samat keskustelut olisi käyty ilman alkoholia jossain muussa tilanteessa, ei koko reissua olisi edes muistettu parin päivän päästä.

Mutta mitä ihmeen järkeä tässä on? Ostan juomaa, josta en pidä ja pitelen sitä hämäyksen vuoksi kädessäni koko illan. Minusta tuntuu typerältä ja teennäiseltä, mutta jostain syystä asiat vain sujuvat paremmin. Raittiuteni ei enää olekaan kenenkään mielessä ja puhe on vapautuneempaa. Useammat tuntemattomatkin ihmiset suostuvat puhumaan kanssani silloin kun he eivät huomaa minun olevan raitis. Sisälläni en voi kuin nauraa tuolle ikivanhalle neuvolle "ole oma itsesi". Sillä tuon lauseen jakelijat eivät vain osaa ottaa huomioon sitä tilannetta jos tuo oma itse ei olekaan pidettävä. Tai tarkemmin tässä tapauksessa, jos tuosta omasta itsestä ei saa pitää.

Normaalina ryyppääjänä voin olla hyvä tyyppi. Mutta omana itsenäni voin olla vain hyvä tyyppi raittiiksi. Näissä kahdessa on iso ero.

Luovutusvoitto?

2007-09-03T20:19:00.000+03:00

Kesä kului yllättävän nopeasti ja nyt on taas aika siirtyä töistä takaisin opintojen pariin. Syksy tuntuu aina uudelta alulta. Syynä on varmaankin se, että olen elänyt lähes koko elämäni lukukausien rytmien mukaan. Uusi alku tuo mukanaan aina mahdollisuuden aloittaa puhtaalta pöydältä. Ja joka syksy sama kysymys painaa mieltäni tavallista enemmän: Pitäisikö minun vain luovuttaa ja alkaa juomaan vaikka väkisin?

Olen muutamia kertoja yrittänyt tätä, mutten ole toistaiseksi onnistunut. En edelleenkään osaa mennä juhliin viinakaupan kautta, eikä mieleeni tule hankkia mäyräkoiraa illanviettoa varten. Boolin juonti jää minulta aina korkeintaan pariin lasiin, eikä kalja tai siiderikään mene alas. Olen niin eristäytynyt juomisesta, etten yksinkertaisesti osaa ryypätä. Koko asia vain tuntuu niin luonnottomalta.

Sain kuitenkin kesätöissäni lisää miettimisen aihetta, kun jouduin taas tukalaan tilanteeseen. Enkä ymmärrä miksi minulle käy aina näin, mutta kaikista yrityksistäni huolimatta raittiuteni paljastui työpaikallani. Jokin minussa kai vain vetää puoleensa kovia ryyppääjiä, jotka huomaavat heti käyttäytymiseni. Kesän aikana nimittäin työpaikallani oli kaksi tilaisuutta, jossa oli alkoholitarjoilu työntekijöille. Näissä tilaisuuksissa ei näköjään edes auttanut se, että otin hieman kaljaa ja viiniä näön vuoksi. Olin myös tahallani kehittänyt itselleni "muuta tärkeää menoa", jottei minun olisi tarvinnut olla välttämättä paikalla kovin pitkään.

Mutta varotoimenpiteet eivät auttaneet. Muutaman päivän kuluttua jälkimmäisestä tilaisuudesta, työkaverini töksäytti kesken kahvitunnin useiden muiden edessä:

"Sulle ei taida toi viina maistua?"

Tämä kysymys tuli minulle niin yllättäen, etten osannut valmistautua. Sisälläni huusin: "Mitä helvettiä se mihinkään mun työntekoon liittyy?" Mutta näinhän ei tietenkään saisi vastata. Sitäpaitsi, kyllähän kahvitauoilla käytiin muutenkin läpi arkielämän asioita. Sain vihdoin soperrettua:

"Öh, no... tulihan sitä kaljaakin otettua, mulla oli muuta menoa illalla niin en oikein voinut jäädä."
"Joo, mutta sä et taida oikein ryypätä?"
"No... en..."

Muutaman sekunnin kiusallisen hiljaisuuden jälkeen onneksi muut työkaverini vaihtoivat pian puheenaihetta. Vaikka tämän tiedon paljastuminen tuskin vaikutti mihinkään, en voinut olla miettimättä miten tällainen asia ylipäätään voi tulla kenellekään mieleen työpaikalla. Miten tällainen asia voi tulla niin selvästi ilmi? Olisiko minun siis pitänyt olla konttaushumalassa, jotta olisin välttänyt tämän kysymyksen?

Mutta se, että joku kysyy tällaista asiaa yleensä tarkoittaa, että sillä on myös jotain väliä. Siksi mieleeni tuli jälleen ajatus luovuttamisesta. Koska, mitä hävittävää minulla muka on siitä että juon väkisin? Olkoonkin teennäistä ja valehtelemista, tuskinpa se silti ajaa minua huonompaan tilanteeseen kuin missä olen nyt. Avoimesti raittiina olo, tai asian salaaminen eivät ole mielestäni tuottaneet hyvää tulosta. Ihmisiä häiritsee ja pelottaa raittius, eikä siinä ole mistään sen ihmeellisemmästä asiasta kyse. Yleensä ottaen muut nauttisivat enemmän seurastani ei sen takia että olisin humalassa, vaan sen takia etten olisi selvinpäin.

Mutta kaikesta yrityksestä huolimatta olen toistaiseksi ollut liian heikko. En vain osaa muuttua. Silti aina uuden alun edessä pohdin, mitä voisikaan tapahtua jos vain ottaisin luovutusvoiton.

Elämän tarkoitus.

2007-08-19T18:29:00.000+03:00

Tämän kertaisen kirjoitukseni otsikko on varsin kunnianhimoinen, enkä todellakaan usko pystyväni vastaamaan sen vaatimuksiin. Kuitenkin tämä on mielestäni hyvä aihealue, sillä monet tärkeät päätökset ja sattumat elämässämme vaikuttavat siihen miten elämme elämäämme. Kaikki päätöksemme tulisi ainakin teoriassa tehdä ajatellen tarkasti elämän tarkoitusta. Tämä ei tietenkään käytännössä toteudu juuri koskaan, lähinnä vain kaikkein tärkeimpien kysymysten edessä, jos silloinkaan.

Omassa elämässäni yksi noista suurista kysymyksistä on edelleenkin, miksi en juo. Ja tätä olen pohtinut myös elämän tarkoitus mielessä. Sillä taas olen törmännyt siihen, etten osaa nauttia olostani (melkein missään) juhlissa. En tarkoita että minulla olisi erityisesti paha olla juhlissa, mutta taas viime kerralla oloni oli lähes täysin välinpitämätön ja tylsistynyt.

Minua moititaan varsin usein siitä, että puhun liian vakavista asioista juhlissa. Eikä sillä tunnu olevan juurikaan arvostelijalle väliä, vaikka myös keskustelukumppani olisi kiinnostunut keskustelusta. Viime juhlissa lopetin vakavamielisen keskustelun (aiheina mm. työ, opiskelu...) moitteiden tultua ja yritin olla mukana muussa keskustelussa. Mutta mistä sitten olisin voinut keskustella? "Bileohjesääntöjen" mukaisina keskusteluaiheina olivat mm. jatkopaikkabaari, humala ja boolin sisältö. Yllättäen en itse jaksanut kiinnostua juurikaan näistä aiheista, mutta muita ne tuntuivat puhuttavan lähes koko illan. Tietysti keskustelut sivusivat tämän lisäksi kaikkea mahdollista mieleen tulevaa, mutta niinsanottu vakava (yli neljän lauseen mittainen) keskustelu näistä asioista ei ollut ilmeisesti hyväksyttyä. Jostain syystä usein edes kevyt keskustelu muista kuin edellä mainituista aihealueista ei ole "sallittua".

Hyväksyn kyllä sen, että omat keskustelunaiheeni ovat juhlissa muiden mielestä liian vakavia, sekä sen että yleiset keskustelunaiheet ovat omasta mielestäni niin läpikäytyjä, ettei niistä luulisi enää löytyvän mitään sanottavaa. Tästä vain tulee väkisinkin mieleeni kysymys, mikä onkaan elämän tarkoitus?

Mielestäni elämän tarkoitus on olla onnellinen ja pyrkiä olemaan hyvä ihminen. Mutta sosiaalinen elämäni tuntuu olevan suurimmaksi osaksi hyvin apaattista. Kesätyöni ohella olen tavannut kavereitani, sekä käynyt juhlissa melko usein, mutta lähes aina kaikki ovat humalassa. Tästä on hyvin vaikea löytää suurta onnellisuutta, tai oikeastaan mitään muutakaan tunnetta. Se on lähinnä vain samaa muiden nousuhumalan todistamista (vain harvoin olen aamuyön laskuhumalan/sammumisen aikaan enää paikalla). Ja itselleni sosiaalinen elämä on hyvin tärkeää, en ainakaan tällä hetkellä pysty kuvittelemaan löytäväni onnellisuutta olemalla yksin vaikkapa jonkin harrastuksen parissa.

Tietysti minulle on tarjottu hyvin usein lääkkeeksi juomisen aloittamista, mutta se ei oikeastaan poista omaa tylsistymistäni. Monille muille alkoholi tuntuu kummasti toimivan. Harmi vain etten vielä itse ole löytänyt sitä, mikä antaa elämälle tarkoituksen.

Blogi, joka ei jätä rauhaan

2007-08-02T22:12:00.000+03:00

Juuri kun uskoo oman bloginsa hautautuvan unohdukseen, on joku lukija jättänyt taas uuden kommentin. Näinkin pienet asiat antavat intoa itselleni kirjoittaa lisää, enkä voi kieltää etteikö uuden kommentin huomaaminen olisi joka kerta yhtä ilahduttavaa.

Näiden kommentien "haittapuolena" voidaan pitää sitä, ettei tämä blogi jätä minua rauhaan. Jälleen kerran tuntuu siltä kuin minulta olisi kaikki sanottava jo sanottu. Lisäksi olen huomannut, että toistan itseäni, sekä välillä hakemalla haen aiheita. Jokainen kommentti rohkaisee kuitenkin yrittämään lisää.

Toinen mieltä painava ajatus on oman henkilöllisyyden paljastuminen. Tämä tunne tulee varmasti vastaan jokaiselle anonyymisti blogia kirjoittavalle. Tunne on itselläni sinänsä ristiriitainen, sillä minua ei oikeastaan häiritse se että henkilöllisyyteni paljastuisi. Tai tarkemmin sanottuna, minua ei häiritse se että täällä kertomani tarinat osataan yhdistää minun oikeaan henkilöllisyyteeni. Olen kertonut suuren osan näistä tarinoista eri ystävilleni aivan kasvotusten, joten eipä täällä sinänsä mitään kovin paljastavaa ole itsestäni.

Ongelma ei siis ole itse tarinoissa ja sattuneissa tapahtumissa, vaan siinä että olen avautunut niistä täällä. On varsin ikävää olla valittajan asemassa, jopa silloinkin kun olisi niinsanotusti oikeutettu valittamaan (tarkoitan tätä yleisesti ottaen, en halua väittää että itselläni olisi välttämättä tätä "oikeutusta").

Mutta olenpahan silti kirjoittanut tänne, enkä ala sitä enää katumaan. Sitäpaitsi, eikö meillä kaikilla pitäisi olla oikeus välillä avautua ja olla vihainen, ilman että muut alkavat moralisoimaan tätä käytöstä? Tämä tietysti edellyttää, että viha pitää osata purkaa oikealla tavalla ja oikeudenmukaisesti (mikä taas on helpommin sanottu kuin tehty).

Toivon vain, että vaikka olen avautunut, olen osannut tehdä sen tarpeeksi anteeksi annettavalla tavalla. Sillä olisi todella ikävää, jos olisin loukannut jotain tuntemaani henkilöä näillä kirjoituksillani. Juuri tästä syystä pelkään (todennäköisesti aivan turhaan) oman henkilöllisyyteni paljastumista.

Peloista ja taantumuksesta huolimatta jatkan blogia, jos vain keksin jotain sanottavaa. Harmi vain, että kirjoitusten välinen aika vain kasvaa kasvamistaan.

Juhannuksen jälkipelit

2007-06-25T19:36:00.001+03:00

Hyvä on, hyvä on.... Myönnän että juhannus meni olosuhteisiin nähden varsin hyvin. Sisäisestä pessimismistäni ja lievästä pirujen seinille maalaamisesta huolimatta, minun täytyy myöntää että juhannuksena oli suurimmaksi osaksi ihan mukavaa. Harmittaa vain ettei paikan päällä harrastettu paljoa muuta kuin syömistä, juomista ja saunomista.

Vaikkei minulle enää viinaa tyrkytetäkään väkisin, jouduin jälleen toteamaan että monet vanhat uskomukset ovat vieläkin tallella. Kännääminen on edelleen synonyyminä lähes kaikelle hauskanpidolle ja positiiviselle. Lisäksi kaikkeen negatiiviseen oli tänäkin juhannuksena syynä aivan liian pieni humala. Mielestäni outoa on myös se, että olipa konflikteissa kyse mistä tahansa, syy on lähes aina sen, joka on vähiten humalassa.

"Ärsyttävää, kun jotkut huutaa ja soittaa musiikkia aivan täysillä koko yön läpi."
"Sä et vaan ollut tarpeeksi kännissä, jotta voisit nukkua rauhassa."

"Se tyyppi on ihan täysi mulkku!"
"No, se nyt on aina sellainen humalassa, ei siitä kannata välittää."

"Juteltiin ja pidettiin hauskaa koko yön."
"Tällaista voi tapahtua vain kännissä."

On myös ihmeellistä, kuinka väsymys ja murjottaminen on paheksuttavaa selvinpäin, mutta täysin ymmärrettävää ja jopa sympaattista krapulassa. On varsin uuvuttavaa, että raittiilta henkilöltä odotetaan jatkuvaa positiivisuutta ja hyvää mieltä. Tuntuu kuin ainoa yleisesti hyväksytty tapa purkaa negatiivisia tunteitaan on juoda paljon. Ja vaikka nämä humalassa tehdyt tunnepurkaukset voivatkin usein aiheuttaa pahaa mieltä, ovat känniavautuminen ja avautuminen keskenään aivan eri luokkaa. Känniavautuminen voidaan seuraavana päivänä antaa anteeksi, selvinpäin tehty avautuminen harvemmin. Tiedostan kyllä, että humalassa ihmiset sanovat usein asioita, joita he eivät välttämättä tarkoita. Silti nämä kirjoittamattomat säännöt tuntuvat välillä varsin armottomilta raittiita ihmisiä kohtaan. Varsinkin jos avautuminen tai valittaminen tapahtuu täysin oikeasta syystä.

Tästä kaikesta huolimatta toivon, että teillä oli vähintään yhtä hyvä juhannus kuin itselläni. Vuoden pahin ryyppyjuhla on vihdoin takana ja voin vetäytyä keräilemään voimia seuraavaa koettelemusta varten.

Kertokaa ihmeessä omista positiivisista tai negatiivisista kokemuksistanne kommenteissa.

Kännäämisen sietämätön tylsyys

2007-06-20T22:58:00.001+03:00

Näinä viimeisinä hetkinä ennen juhannusta haluan vielä vuodattaa blogiini muutamia ajatuksia tuosta suomalaisesta keskikesän "kännimaratonista" (joka omalta osaltani osoittaa jälleen huolestuttavia enteitä). Ikäväkseni joudun nimittäin toteamaan, että suurin osa tuntemistani ihmisistä muuttuu sietämättömän tylsäksi pitkää ryyppyreissua suunnitellessaan ja toteuttaessaan.

Suomalainen mies osoittaa nimittäin uskomatonta päättäväisyyttä ja ehdottomuutta, kun kyseessä on useamman päivän ryyppyputki. Tuntuu kuin kyseessä olisi haastava urheilusuoritus, jonka ympäriltä pyritään karsimaan kaikki häiriötekijät. Alkoholin määrä, laatu, sekä nauttimisaika laskelmoidaan hämmästyttävällä tarkkuudella jo muutamia viikkoja etukäteen. Ja tähän pikkutarkkaan kalenteriin on hyvin vaikea lisätä mitään ylimääräistä. On turha kuvitellakaan, että mukaan tarttuisi yhtään virikettä tai turhaa tavaraa, joka vain veisi tilaa kaljakoreilta ja viinoilta. Alkoholi toimii tietysti parhaimpana viihdykkeenä, eikä muuta viitsitä juurikaan ajatella. On varsin turhauttavaa yrittää edes ehdottaa mitään muuta kuin ryyppäämistä juhannuksen aikana. Lähes kaikkeen vain todetaan jyrkästi "sori, mutta ajattelin olla silloin kännissä".

Mikä tekee ihmisistä näin tylsiä?

Mielestäni on ironista, että raiittiita ihmisiä usein moititaan tylsyydestä. En nimittäin ole varma, että koko viikonlopun ryyppyputki on edes kaikille niin suurta hupia, kuin yleisesti annetaan ymmärtää. Mutta uusien asioiden kokeileminen on ilmeisesti tällä kertaa kirjoittamattomia sääntöjä vastaan, sillä uskoakseni olen lähes ainoa (suurehkosta porukasta), joka ottaa juhannuksen viettoon mukaan jotain muutakin kuin alkoholia ja muutaman vaihtovaatteen.

Tämä meni taas jonkin verran katkeran yleistämisen puoleen, mutta olen taas huolestuneena saanut seurata kaveripiirini "juhannusprojektin" etenemistä. En kuitenkaan aio masentua etukäteen, sillä kaikki on tietysti mahdollista. Toivoisin vain että juhannuksena osoitettaisiin joskus mielenkiintoa muuhunkin kuin pelkkään syömiseen ja ryyppäämiseen.

Tästäkin huolimatta, hyvää juhannusta kaikille!

Oikea aika.

2007-06-14T20:24:00.000+03:00

Viime kirjoituksestani on nyt kulunut jo liian pitkä aika. Pahoittelen, mutta uusi kesätyöni ja kesän menemiseni ovat vieneet kaiken huomioni viime aikoina. Kesän uudet tuttavuudet ja uudet kuviot ovat tuoneet niin hyviä kuin huonojakin kokemuksia jälleen. Pääsääntöisesti minulla on riittänyt paljon tekemistä sekä töissä, että vapaa-ajalla.

Paljon on tosiaan sattunut ja tapahtunut viime kirjoituksen jälkeen, enkä usko että minun kannattaa käydä kaikkea läpi tällä kertaa. Suurimmaksi osaksi minulla on mennyt todella hyvin, mutta ikäväkseni joudun toteamaan, että muutamia pettymyksiäkin on sattunut (tuttuun tapaan alkoholittomuuden suhteen). Pahimpiin kokemuksiini viime aikoina voisin luokitella sen, että eräs pitkäaikainen tuttuni sai muutaman välikäden kautta vihdoin tietää etten juo. Toivon että suhteemme palautuu ennalleen mahdollisimman pian.

Tämän kokemuksen, sekä uusien tuttavuuksien innoittamana olen miettinyt oikean ajoituksen merkitystä. Olen itse sitä mieltä, että alkoholittomuutta ei kannata mainostaa muille. Onhan varsin outoa heti tuttavuuden alussa täräyttää toiselle tällaisia asioita. Mutten ole toistaiseksi törmännyt luonnolliseen tapaan kertoa tästä myöhemminkään. Milloin on siis oikea aika kertoa?

En itse mahda sille mitään, mutta tutustuessani uusiin ihmisiin puheenaiheet siirtyvät varsin pian alkoholinkäyttöön (sain todeta tämän taas uudessa työssäni). Luonnollisesti jokainen ihminen tällöin olettaa minun juovan normaalisti. Ja jokainen kommenti, vitsi ja tarina tästä aihepiiristä vetää minua vain syvemmälle tuohon ennakkoluuloon. Olemalla hiljaa rakennan vain uusia kerroksia korttitalooni, joka kuitenkin tulee sortumaan ennemmin tai myöhemmin. Ovatko siis jotkin karvaat kokemukseni voineet johtua siitä, että olen kertonut raittiudestani aivan liian myöhään? Ja onko pettymys sitä suurempi, mitä korkeammalta korttitalostani putoan?

Olen jälleen kerran vailla vastauksia. Joudun epätietoisena tasapainoilemaan mahdollisen ystävyyden menetyksen ja ystävyyden koettelemisen välillä.

Tiedostan kyllä, että todellinen ystävyys kestää kaikki koettelemukset. Mutta enhän minä vaadi (enkä edes tarvitse) kaikilta todellista ystävyyttä. Tuntuu vain vääryydeltä, etten aina saa osakseni edes tuota "heikompaa" ystävyyttä, koska en saa edes yrittää. Eikö valtaosa syvistä ihmissuhteista ole saanut alkunsa juuri alkoholin äärellä?

Juuri nyt saan taas odottaa sekavin tuntein, miten raittiuteni saattaa vaikuttaa uusiin ihmissuhteisiini. Siitä huolimatta aion viettää erittäin mukavan ja hauskan kesän. Toivottavasti teilläkin riittää voimia vähintäänkin juhannuksen yli.

Naiset

2007-05-15T20:49:00.000+03:00

Kaipa sitä tavallisen suomalaisen miehen perusluonteeseen kuuluu, että pitää puhua viinasta ja naisista. Ja viinasta olenkin jo puhunut. Olen tietoisesti halunnut jättää pois tämän toisen tärkeän aihealueen, mutta nyt on varmaankin vain järkevintä kirjoittaa siitä ja saada se täten pois alta. Tässä nyt oma näkemykseni asiaan.

Minulla on pääasiallisesti ollut kaksi syytä vältellä naisista kirjoittamista. Ensinnäkin olen havainnut useita naisia syytteleviä poikamiesblogeja, enkä halua leimautua sellaisen pitäjäksi. Toinen -ja samalla tärkeämpi- syy on ollut se, ettei minulla olisi edes mitään valittamisen aihetta. Tietysti nykyinen tilanteeni ärsyttää minua, enkä uskoisi, että minun tarvitsisi purkaa tänne tunteitani alkoholittomuudestakaan, jos eläisin onnellisesti parisuhteessa. Mutta niin se vain menee, että tässä sitä ollaan kirjoittamassa blogia elämän ongelmista, kun ei ole tällä hetkellä parempaakaan täytettä sisäiseen tyhjyyteen.

Ehkä on syytä täsmentää edellisen kappaleen väitettäni: valittamisen aihetta kyllä on. Mutta tässä ongelmani syy löytyy vain ja ainoastaan peiliin katsomalla. Enkä nyt osaa sanoa tarkalleen mitä teen väärin, mutta olen tällä hetkellä ollut taas varsin pitkään yksin. On totta, että kaikista kivuliaimmat kokemukseni raittiuden kanssa ovat tapahtuneet nimenomaan naispuolisten henkilöiden toimesta, mutta olisi väärin antaa näiden yksilöiden edustaa kaikkia muita naisia. Haluan korostaa nyt, että en missään tapauksessa syytä naisia nykyisestä tilanteestani. Olen nimittäin saanut osakseni myös suurta sympatiaa ja ymmärrystä lähes ainoastaan naisilta. Jos joku saa siis jostain kirjoituksestani käsityksen, että halveksisin tai syyttäisin naisia, on tämä mielikuva täysin väärä.

Varhaisempina teinivuosina luulin tietäväni, millaisista naisista pidän. Mutta olin väärässä. Tajusin, että "listaamalla" ihannekumppanini ominaisuuksia, tulin samanlaiseksi kuin he, jotka arvioivat minua vain raittiuteni läpi. Tällaisissa listoissa on kuitenkin lähinnä pinnallisia asioita. Vain harva yksittäinen asia voi olla niin tärkeä, että se peittäisi alleen kaiken muun. Mutta millaisista naisista sitten pidän? Naisista, joita voin arvostaa ja kunnioittaa. Ja tämä saattaa olla yksi ongelmani lähde.

Seuraavissa väittämissä ottakaa nyt huomioon, että kysessä on vain oma havainnoista ja kuulopuheista koostettu mielipiteeni. Ja olemalla tällä hetkellä sinkku, tiedostan etten ole kovinkaan suuri auktoriteetti tällä alalla (ja täten on hyvin mahdollista että olen täysin väärässä).

Jos nyt karsitaan pois kaikki turha machoilu ja "asiaan kuuluva" paisuttelu iskutavoista ja lähempien tuttavuuksien luomisesta, jäljelle jää varsin selkeä periaate. Kontaktin muodostamisessa on aluksi kyse kuitenkin vain pelistä. Ja vain peliä pelaamalla voi saavuttaa tuloksia. Humalassa on yleensä ottaen huomattavan paljon helpompaa pelata tätä peliä, koska tällöin muuttuu varsin välinpitämättömäksi itseään ja muita kohtaan. Toisin sanoen, liika pidättyväisyys voi muuttua passiivisuudeksi, joka taas estää pelin kulun. Tiedostan kyllä, että ei alkoholin käyttö tietenkään takaa onnistumista, mutta se voi helpottaa ja parantaa asemaa. Esimerkiksi minuun on kohdistunut iskuyrityksiä silloin, kun minun on luultu olevan humalassa. Itse en haluaisi pelata peliä, enkä muutenkaan teeskennellä. Sillä tämä ajatusmaailma tuntuu itsestäni varsin raadolliselta ja kylmältä.

Mutta mitä hyödyttää tämä pelin pelaamatta jättäminenkään? Ja emmekö me todella elä raadollisessa ja kylmässä maailmassa? Tilaisuuksia on omalla kohdallani kyllä tullut ja mennyt, täten en siis todellakaan syytä naisia.

Silti aina vain huomaan toimivani vasten kaikkea järkeä ja tunteita juuri silloin kun tarvitsisin niitä eniten. Merkitsevät katseet ja säteilevät hymyt saavat jäädä vain viattomiksi eleiksi. Pian ne katoavat vieden mennessään kaikki kauniit tunteet. Ja jäljelle jää vain tyhjyys.

Skitsofreeninen juomakulttuuri

2007-05-06T14:16:00.000+03:00

Pahoittelen viime kirjoitukseni negatiivista sävyä. Olin varsin huonolla tuulella muutaman päivän ja tänne tullut teksti meni jonkin verran turhamaisen avautumisen puolelle. Ja vappu meni omalta osaltani varsin mainiosti, toivottavasti teillä kaikilla muillakin oli hauskaa.

Olen viime päivinä pohdiskellut jonkin verran tuota aiemmin saamaani kommenttia siitä, että joko vietän aikaani vain idioottien kanssa tai sitten mainostan liikaa omaa alkoholittomuuttani. Vastaus ongelmiini saattaa ainakin osittain piillä näissä väittämissä. Haluaisin kuitenkin laajentaa hieman näitä käsitteitä esittämällä muutamia muita niihin liittyviä asioita.

Kuten olen joskus aiemmin tuonut täällä blogissani esille, nimenomaan muut ihmiset mainostavat yleensä minun alkoholittomuuttani (itse yritän pitää tämän asian mahdollisimman hyvin salassa). Tätä "juoruamista" tapahtuu paljon selkäni takana ja asia tulee esille lähes aina kun tutustun uusiin ihmisiin. Tein muutama viikko sitten jälleen uusia tuttavuuksia (lähinnä tutustuin muutamaan kaverini kaveriin). Sananvaihto meni jokseenkin näin:
"Niin, oot sä se joka ei juo?"
"Joo, näköjään sä ootkin jo kuullut musta."
"Aika jännää, koska mä en yleensä juttelisi ollenkaan selvien ihmisten kanssa tälleen baarissa. Sä kyllä vaikutat ihan normaalilta, kun viittit sentään viettää meidän kanssa aikaa täällä."

Miten tuohon nyt pitäisi suhtautua? Ajatellessani enemmän tätä, laskeskelin mielessäni, että lähestulkoon kaikki ihmiset, jotka olen tavannut jonkun ystäväni kautta ovat etukäteen tienneet etten juo. Ja lähes joka kerta on tutustuminen heihin noudatellut jollain tavalla edellistä kaavaa. Tällaisesta alkuasetelmasta on hyvin vaikea päästä neutraalille tasolle ihmissuhteessa. On kovan työn takana osoittaa edes sen verran, että seurani ei ole erittäin häiritsevää ja epämiellyttävää. Usein alkoholittomuudesta keskusteleminen myös jää edellämainittuihin lauseisiin. Pidempi selittely luo useimmiten vain kiusallista hiljaisuutta. On varsin turhauttavaa, etten saa käytännössä edes selittää tätä epänormaalia käytöstäni. Kuitenkin yritän useimmiten nopeasti käännyttää huomion pois alkoholittomuudesta muihin asioihin, jotta voisin keskustella normaalisti.

Tästä päästäänkin tämän tekstin otsikkon aiheeseen, eli skitsofreeniseen juomakulttuuriin Suomessa. Tätä skitsofreniaa esiintyy niin itselläni kuin ystävilläni ja muilla alkoholin normaalikuluttajilla. Kyse on erilaisista henkilörooleista, joita me itse käytämme ja annamme toisille eri tilanteissa. Tarkoitan tässä siis kahta asiaa. Sitä, kuinka itse joudun esittämään eri rooleja, sekä sitä miten muut joutuvat suhtautumaan minuun.

Vaikka lähes kaikki ystäväni tiedostavat, etten juo, tämä asia halutaan sulkea mielestä pois normaaleissa tilanteissa. Silti tämä asia tulee varsin usein esille, johtuen lähinnä siitä, että alkoholi kuuluu tärkeänä osana tavallisen suomalaisen elämään. Tämä muodostaa ristiriidan todellisuuden ja haluttujen mielikuvien välillä. Tällöin valheellinen minä tuhoutuu ja alta paljastuu todellinen minä, joka ei valitettavasti vastaa muiden toiveita. Ja tätä mielikuvien tuhoutumista on vaikea hyväksyä. Mutta vaikka totuus tekee kipeää, se on silti totuus. Itselleni oli esimerkiksi hyvin vaikea pala huomata valheellisen minäni olevan suurimmalle osalle ihmisistä paljon suositumpi ja hyväksytympi kuin mitä todellinen minä voisi koskaan olla. Eikä tällaisessa jakomielisessä suhteessa ole helppoa elää. Vaikka valejuominen ja roolin vetäminen toisikin jonkin verran helpotusta elämään, jää siitä silti välillä varsin tyhjä olo.

Tätä voisin taas valottaa äärimmäisellä esimerkillä. Nimittäin mitäpä tekisit, jos tapaisit erittäin mukavan murhaajan? Vaikka kuinka tuomitset hänen tekonsa ja ajatusmaailmansa, et voi sille mitään, että viihdyt hänen seurassaan. Jäljelle jää kaksi vaihtoehtoa: Joko katkaiset kaikki suhteesi häneen tai sitten suljet pois mielessäsi kaiken negatiivisen. Ja jos ensimmäinen ei ole käytännön syistä mahdollinen, täytyy murhaajalle muodostaa siis kaksi identiteettiä. Näistä toinen on hänen todellinen minä ja toinen valheellinen minä, jonka kanssa voidaan asioida normaalisti.

Enkä nyt usko että tällainen ajattelutapa rajoittuu vain alkoholinkäyttöön. Tätä esiintyy varmasti kaikilla ainakin jossain muodossa melkein missä tahansa tilanteessa. Alkoholin kanssa tämä on vain helppo havaita, sillä sen ympärillä pyörii suuria ennakkoluuloja ja jyrkkiä asenteita.

Niin, ja jos joku tietää ihmisten välisestä psykologiasta enemmän kuin minä (mikä ei todellakaan ole paljon), voi hyvin yrittää kumota väittämäni.

Kesän odotusta

2007-04-28T21:08:00.000+03:00

Tällaisina hetkinä haluaisin saada lisää voimia olla vahvempi. Tänään alkoi taas mieltäni painaa juhannuksen odotus. On kai sanomattakin selvää, ettei minulla ole oikeastaan mitään hyvää sanottavaa juhannuksesta. Vaikka olenkin viime vuosina osannut varautua ja asennoitua paremmin tuohon juhlaan, on se joka kerta ollut melkoista pakkopullaa. Yritän suhtautua avoimesti ja ymmärtävästi kaikkeen mitä tapahtuu, mutta kerta toisensa jälkeen olen joutunut pettymään niin moniin ihmisiin (suuri osa ystävistäni ei kuitenkaan tuota mitään ongelmia).

Kuten olen aiemmin todennut, ei minuun kohdistuva "syrjintä" ole enää kovinkaan aktiivista. Se on muuttunut lähes kokonaan passiiviseksi. Mutta tämä on melkeinpä pahempaa, sillä passiivisessa syrjinnässä on syrjijän hyvin vaikea itse tajuta toimivansa väärin. Useimmiten tämä syrjintä on siis tiedostamatonta ja johtuu lähinnä täydellisestä empatian puutteesta. Eikä tässä ole mitään ihmeellistä. Eiväthän normaalisti juovat voi millään tietää miltä soberistista tuntuu, sillä he vertaavat raittiutta vain omiin kokemuksiinsa selväpäisenä juhlissa. Ja tämän selittäminen on kuin yrittäisi selittää sokealle, mitä värit ovat. Tehtävä muodostuu mahdottomaksi, sillä yhteisiä ymmärrettäviä käsitteitä ei ole olemassa. Todella moni on käynyt juhlissa keskustelua kanssani asenteella: "Kun sua nyt vituttaa kuitenkin..."

Tämä valheellinen ymmärtäminen (siis soberistin näkemyksen raittiudesta rinnastus omiin näkemyksiin) tuottaa suuren osan passiivisesta syrjinnästä. Yhteisymmärrystä monien normaalisti juovien kesken tuo se käsitys, että jokainen on velvollinen vuorollaan kärsimään muiden mielenoikuista ja kännisekoiluista. Usein on täysin hyväksyttävää esimerkiksi jättää kotibileissä juhlien siivoaminen täysin isännän tai emännän hartioille. Usein raittiit ilmeisesti rinnastetaan näihin kärsijöihin, joiden harteille saa sysätä kaikki ongelmat. Tämä korostuu varsinkin pitkillä kännäysreissuilla, kuten mökkimatkoilla. Olen itse ainakin muuttunut monien silmissä "yli-ihmiseksi", jonka odotetaan hoitavan kaikki ongelmat ja vastaavan yleisestä järjestyksestä. Jos viinat ovat loppumassa, ei hätää, juhlien ainoa raitis tietysti lähtee autolla hakemaan lisää. Ja kukapa olisikaan parempi henkilö vahtimaan kaikille vaarallista känniääliötä, kuin juhlien selväpäisin henkilö. Koska tätä raitista "kuitenkin vituttaa", ei pieni lisäharmi enää tunnu missään. Näin muut pääsevät oikeutetusti jatkamaan juhlimistaan.

Kaikkeen tähän tietysti auttaa kohtelias, mutta varma kieltäytyminen. Olenkin viime vuosina harjaantunut tässä ja huomannut, että suurimman osan näistä tehtävistä voi aivan hyvin jättää väliin kenenkään pahoittamatta mieltään. Mutta mitä tehdä, kun tilanne on muuttunut peruuttamattomaksi? Olen esimerkiksi joutunut tilanteisiin, joissa vain oma panokseni on estänyt varman sairaalareissun. Ja tässähän on pakko yrittää vain jaksaa auttaa muita. Tämän vielä pystyn ottamaan varsin rauhallisesti. Joskus kuitenkin tilanteet ovat kuitenkin muodostuneet varsin selvästi siten, että monet vain jatkavat juhlimista sokeasti luottaen siihen, että minä tulen pelastamaan heidät kaikelta. Raitis ihminen on kuin viimeinen oljenkorsi johon voidaan aina turvautua pahimman sattuessa. Ja tämähän on tehokas vastuuntunnon poistaja.

Missä vaiheessa siis ystävien auttaminen muuttuu hyväksikäytöksi? Tiedän ettei kukaan joudu koskaan siivoamaan minun oksennustani lattialta. Kukaan ei joudu koskaan nostamaan minua lumihangesta. Kukaan ei tule viemään minua kotiin tai laittamaan taksiin. Kukaan ei aja minua sairaalaan, koska olen itse liian humalassa. Mikä velvollisuus minulla olisi siis tehdä näin (paitsi tietysti lain mukainen velvollisuus auttaa hädässä olevia)?

Ensimakua juhannuksesta antoi hiljattain järjestetty mökkireissu kaveriporukassa. Vaikka matka meni muuten hyvin oli takaisintulo ongelmallista. Vastoin sopimuksia, eivät kaikki olleetkaan ajokunnossa viimeisenä päivänä. Joillakin (kuten itselläni) oli kuitenkin erittäin tärkeitä muita asioita - kuten töitä - seuraavana päivänä, joten oli pakko lähteä matkaan. Muutama henkilö saikin suorittaa koko ajomatkan toisten nukkuessa takapenkeillä krapulaansa pois. Tällaista käytöstä ei pahemmin pyydellä anteeksi, eikä sitä saa juurikaan moralisoida. Monet muut ovat kuulleessaan tämän vain naurahtaneet ja ottaneet sen ilmeisesti vain yhtenä "kännäyksen sankaritarinana".

Mikä olisi nyt sitten oikea ratkaisu tällaisen estämiseksi? Tuleeko minun katkaista kaikki suhteeni ystäviini ja sukulaisiini, jotta varmistaisin sen ettei minun palveluksiani vain käytetä hyväksi? Onko parempi vain jäädä aina kotiin?

Olen varsin neuvoton, enkä tiedä mitä pitäisi tehdä. Mieltä painaa jo mitä juhannus tuo tullessaan.

Äh, tämä taitaa taas olla vain suutuksissa kirjoitettua tekstiä. Yritetäänpä nyt ensin selviytyä vapusta.

Muutama sana ystävistäni

2007-04-17T20:33:00.000+02:00

Saamistani kommenteista päätellen, olen keskittynyt liikaa tuttavapiirini negatiivisiin puoliin tässä blogissa. Tänne on suodattunut lähinnä pahimmat kokemukseni, joista monet eivät edes ole tapahtuneet lähipiirini kanssa. Haluan nyt korostaa, että ystäväpiirini on varsin laaja ja siihen mahtuu kaikenlaisia ihmisiä. Elämäni ei todellakaan ole jatkuvaa taistelua ja solvausten kuuntelua. Voisin sanoa, että elän varsin onnellista ja tavallista elämää. Kuitenkin elämääni -aivan kuten kenen tahansa muunkin elämään- kuuluu ongelmia ja vastoinkäymisiä. Suuri osa näistä kulminoituu nimenomaan alkoholittomuuteeni, vieläpä tavalla joka on itselleni vaikea ymmärtää. Siksi tästä blogista on varmasti helppo saada vääristynyt kuva minusta ja ystävistäni.

Olen käyttänyt tätä blogia lähinnä henkireikänä, jonne olen saanut purkaa tuskastumiseni ja vihani. On ollut varsin terapeuttista pukea sanoiksi vaikeitakin asioita ja tunteita, vieläpä siten että muut ihmiset ovat ymmärtäneet minua. Olen kertonut täällä asioita, joista en voisi kuvitellakaan pystyväni puhumaan kenenkään ystäväni kanssa. Kaikissa käymissäni vakavahenkisissä keskusteluissa alkoholittomuudesta on aina vallinnut varsin vaivaantunut ja hiljainen ilmapiiri. Siksi en olekaan juuri keskustellut näistä asioista kenenkään kanssa, jos ei oteta huomioon pakollisia selittelyjä joka kerta kun joku saa tietää etten juo. Alkoholittomuus on Suomessa tietynlainen tabu, johon liittyy vahvat ja vakiintuneet näkemykset. Näistä yleisistä näkemyksistä poikkeaminen saa ihmiset lähes aina todella varovaisiksi.

Outoa kyllä, suurin osa tapaamistani ihmisistä on ollut täysin samaa mieltä kanssani monista mielipiteistäni alkoholinjuontiin ja juhlimiseen. Mutta tuskinpa kukaan voisikaan vakavasti väittää vastaan ihmisten periaatteellisesta oikeudesta juoda juuri niin vähän kuin heitä huvittaa. Jostain syystä kaikki tämä yhteisymmärrys vain useimmiten hautautuu ja unohtuu suuremmassa porukassa ja "hauskaa pitäessä". Tuntuu kuin monet tällaisessa ilmapiirissä vain lakonisesti toteaisivat elämän olevan epäreilua. Vaikka he siis periaatteellisella tasolla ovat kanssani samaa mieltä, on käytäntö eri asia. En siis sanoisi viettäväni aikaa idioottien kanssa (kuten jotkut kommentoijat ovat varsin oikeutetusti arvelleet). Sanoisin, että ystäväpiirini on vain hyvin kylmä ja tunteeton tämän asian suhteen. Enkä usko, että he tässä eroavat lainkaan muista ihmisistä. Vaikka asiat ja painotukset vaihtelevat, olemme kaikki joskus varsin välinpitämättömiä ja kylmiä.

Haluaisinkin nyt vaihteeksi myös kiittää ystäviäni ja tuntemiani ihmisiä kaikista hyvistä kokemuksista joita olen saanut osakseni. Olen onnellinen, että minulla on näinkin paljon ystäviä, joiden kanssa voin viettää aikaa. Silti välillämme on asioita ja näkökantoja, joita emme ymmärrä. Eikä näiden asioiden keskellä ole aina helppoa elää.

Mutta sellaista elämä vain on.

Juomisen vaikutus vastakkaiseen sukupuoleen tutustumiseen

2007-04-15T13:57:00.000+02:00

20 kirjoitusta on nyt tullut täyteen. Kiitoksia kaikille, jotka ovat jaksaneet pysyä tämän blogin parissa!

Tällä kertaa siirryn käsittelemään aihetta, joka liittyy edellisen tekstini saamaan kommenttiin. Tässä kommentissa kysyttiin mielipidettäni siihen, että juovatko monet ihmiset vain sen takia, että voisi helpommin tutustua vastakkaiseen sukupuoleen. Jätin omat vastaukseni melko lyhyiksi, koska ajattelin, että aiheesta riittää materiaalia aivan oman kirjoituksen luomiseen. Kerron nyt oman näkemykseni asiasta.

Yllättävän monet ovat kertoneet minulle, että he juovat vain pystyäkseen lähestymään vastakkaista sukupuolta. Tähän liittyy kaksi mainittavaa tekijää, estojen katoaminen, sekä humalassa olo. On erityisen tärkeää huomioida tässä, että sinun ei kuitenkaan tarvitse oikeasti olla humalassa, riittää kun muut olettavat sinun olevan (ks. aiemmat kirjoitukseni, mm. "Maagisen kaljapullon arvoitus"). Näistä kahdesta tekijästä jälkimmäinen on huomattavasti tärkeämpi kuin ensimmäinen. Estojen poistuminen ei välttämättä toimi kaikille, sillä jotkut eivät pidä humalassaolosta.

Juominen juhlissa on iskostunut niin syvälle meihin kaikkiin, että vastakkaista sukupuolta on erittäin vaikea (lähes mahdotonta) lähestyä juhlissa, jos sinun havaitaan olevan selvä. Ainakaan toistaiseksi en ole itse kuullut tai nähnyt yhtäkään onnistunutta yritystä (mutta kyllä niitäkin on pakko olla). Raittiina olo on juhlissa ja baareissa yleisesti ottaen niin luonnoton olotila, että se peittää useimmiten kaiken muun alleen. Ainoaksi vaihtoehdoksi tuntuu siis jäävän viime kädessä juominen edes näön vuoksi. Uskoisin, että tätä tapahtuu hyvin paljon. Uskaltaisin jopa väittää että suurin osa ihmistä tavallisina baari-iltoina tekee juuri näin. Tästä on tietysti hyvin lyhyt matka "oikeaan" ryyppäämiseen, eikä raja olekaan aina kovin selkeä.

Koska näön vuoksi tapahtuvaa juomista tapahtuu niin naisilla kuin miehilläkin (omien havaintojeni perusteella), mahdollistaa tämä varsin ironisia tilanteita. Ajatellaanpa nyt miestä ja naista tavallisissa juhlissa. Kumpikaan ei pidä juomisesta, mutta tekee niin sosiaalisista paineista. Lisäksi tämä juomakulttuuri on juurtunut heihin niin syvälle, että heistä kumpikaan ei edes ottaisi tosissaan toisiensa lähestymisyrityksiä selvinpäin. Ainoana ratkaisuna he molemmat siis esittävät olevansa humalassa. He ihastuvat toisissaan siis johonkin mielikuvaan, jota ei ole edes olemassa. Eikä kyse nyt ole siitä, että heidän kiinnostuksensa heräisi nimenomaan tuohon humalatilaan, vaan että kiinnostusta ei synny jos näennäinen humalatilakin puuttuu.

Vieläkin ironisemmaksi tämä muodostuu jos iltaa viettää edellämainittu nainen, joka ei pidä juomisesta. Häntä lähestyy illan aikana mies A, joka on humalassa ja mies B, joka ei ole. Naisen kiinnostus herää vain miestä A kohtaan, vaikka mies B edustaisikin samoja arvoja ja elämäntapoja kuin nainenkin. Mutta tämä taitaa nyt mennä jo jaaritteluksi. (Tasapuolisuuden nimissä todettakoon, että tämä esimerkki voi tietysti toimia molempiin suuntiin ja samankin sukupuolen välillä)

Yhteenvetona toteaisin kuitenkin, että vastakkaisen sukupuolen kiinnostuksen herättämisen ja juomisen välillä on - karkeasti yleistäen - selkeä yhteys. Tämä yhteys on niin itsestäänselvä, että sitä ei edes ajatella tai sanota ääneen. Jos tavallisen ihmisen pitäisi tehdä lista tärkeimmistä asioista, mitä hakee elämänkumppanistaan (miksei myös yhden illan suhteesta), ei varmastikaan kenenkään listaan tule kärkisijoille (jos edes koko listaan) alkoholin juomista. Se on sama kuin laittaisi listan kärkisijoille tärkeimmäksi ominaisuudeksi hengittämisen, tai vaikkapa vaatteiden pitämisen. Kuitenkin suurelta osin alkoholin juominen on niin tärkeä ominaisuus, että se vaikuttaa olennaisesti ensivaikutelmaa tehdessä ja jopa myöhemminkin. Raittiina olo voi jopa varmistaa, ettei edes pääse tekemään ensivaikutelmaa. Tämä on sinänsä typerää, sillä kuinka moni pitää juomista taas itse parisuhteessa tärkeimpänä ominaisuutena?

Ja se joka epäilee juomattomuuden vaikutusta juhlimiseen, voi kokeilla tätä itse varsin helposti. Ei tarvitse kuin mennä pienessä porukassa (noin 3-6 henkeä on hyvä) viettämään iltaa baariin. Ilman minkäänlaista numeron tekemistä, pitää vain olla ottamatta juotavaa koko illan aikana (vaikutus korostuu, jos ei ota edes alkoholittomia juomia, vaan on täysin ilman juotavaa). Syyksi voi mainita vaikkapa, että ei nyt ole vaan jano, tai että ei tee mieli. Yrittäkääpä tällaisessa tilanteessa viettää kokonainen baari-ilta. Kokeilkaa ja hämmästykää!

Itsekkyys ja tekoselitykset

2007-04-12T19:10:00.000+02:00

Helsingin Sanomissa oli tänään (12.4.2007) artikkeli, jossa oli haastateltu 3-13-vuotiaita lapsia aikuisten alkoholinkäytöstä. Heiltä kysyttiin mielipiteitä alkoholista ja humalasta, sekä kysyttiin näiden sanojen merkitystä. Reilusti suurin osa lapsista yhdisti alkoholin ja humalan negatiivisiin asioihin, tässä ei mielestäni ollut mitään ihmeellistä. Usein pelkäämme asioita, joita emme ymmärrä.

Mikä kuitenkin antoi ajattelemisen aihetta, oli artikkelissä lyhyesti läpikäyty aikuisten suhtautuminen alkoholiin. Artikkelin mukaan monet aikuiset eivät ole ajatelleet, että humalainen aikuinen saattaa pelottaa lapsia, vaikka tämän käytös ei muuttuisikaan välttämättä negatiivisemmaksi. Tämä mielestäni edustaa hyvin suomalaisen alkoholikulttuurin ongelmia. Usein ihmiset eivät edes ajattele oman käytöksensä vaikutuksia ympäristöönsä.

"Mutta humalassa ihmiset tekevät tyhmiä asioita, eivätkä he ajattele kunnolla."
Mielestäni tämä ei ole pätevä syy. Se ei saa olla pätevä syy. Se on vain tekoselitys paheksuttaville seurauksille. Juominen kuitenkin aloitetaan aina selvinpäin. Olkoonkin että alkuperäisenä tarkoituksena ei välttämättä ole aina ollut humalatilan hankkiminen, tämä tila ei siltikään saa antaa täydellistä syyntakeettomuutta. Tietysti alkoholismi ja narkomania voidaan luokitella sairauksiksi, enkä halua nyt syyllistää näistä kärsiviä ihmisiä. Siksi rajaan tekstini kattamaan vain niinsanotut alkoholin normaalikuluttajat, jotka pystyvät (ainakin teoriassa) hallitsemaan itse omaa päihteiden käyttöänsä.

Minua on usein moralisoitu siitä, etten saisi tuomita ihmisiä asioista jotka he ovat tehneet tai sanoneet humalassa. Tässä olen aina halunnut oikaista, että tuomitsenkin heitä vain asioista joita he sanovat tai tekevät selvinpäin. Ei se enää mitään muuta, että he paljastavat halveksuntansa raittiutta kohtaan hieman helpommin humalassa, nämä samat asiat olen kuullut useilta myös selvinpäin. Ja vaikka he eivät tarkottaisi kaikkea sanomaansa, se silti tuntuu pahalta, varsinkin jos ei koskaan kuule heiltä muunlaista kommenttia.

Miten tämä kaikki siis liittyy yhteen?
Minua raivostuttaa suunnattomasti suomalaisessa juomakulttuurissa näkyvä itsekkyys. Itsekkyys, jossa haetaan ehdoitta omaa mielihyvää jopa tuottamalla muille kärsimystä. Tämä voi vielä olla anteeksianettavaa, jos se on tahatonta. Ja itse annankin sen myös anteeksi kun se kohdistuu aikuiseen ja puolustuskykyiseen ihmiseen, kuten omalla kohdallani on tapahtunut. Eihän kenelläkään ole velvollisuutta miellyttää minua.

En silti osaa olla tuskastumatta aina kun havaitsen huomattavaa itsekkyyttä. Eikä tällöin humalatila ole hyväksyttävä selitys. Miksi se muka olisi?

Uusia kokemuksia hiljaiselon jälkeen

2007-04-07T10:23:00.000+02:00

Pahoittelen pitkää aikaväliä viime kirjoitukseeni. En ole keksinyt mitään uutta sanottavaa, sillä olen jo päässyt ilmaisemaan lähestulkoon kaikki ajatukseni alkoholittomuudesta tänne blogiini. Lisäksi olen havainnut toistavani itseäni hyvin paljon, samat asiat tuntuvat kokoajan pyörivän teksteissäni, enkä ole pitkiin aikoihin löytänyt mitään varsinaista uutta sanottavaa. Taitaapa tämäkin teksti mennä taas saman jauhamiseksi.

Mutta nyt asiaan.

Olin jo muutaman kuukauden verran päässyt tuudittautumaan hyvään oloon luullen, että ystäväpiirissäni oli havaittavissa suvaitsevaisuuden merkkejä. En nimittäin ollut pitkään aikaan saanut kuulla mitään alkoholittomuudestani, vaikka olinkin ollut useissa juhlissa. Vähän aikaa sitten koin jälleen raskaan pettymyksen havaitessani kaiken olevan ennallaan. Sain nimittäin jälleen kuulla melko sinnikkästä kommentointia siitä, kuinka en osannut pitää hauskaa tai olla iloinen. Syynä oli tietysti alkoholittomuus.

Pystyn hyväksymään sen, jos minulle sanotaan, että en ole hauskaa seuraa, tai että olen ilonpilaaja. Osaan kyllä ottaa kritiikkiä vastaan. Mutta tarvitseeko alkoholittomuutta ottaa aina näiden asioiden syy-yhteydeksi? Jos kerran nämä samat ihmiset eivät osaa sanoa, milloin olen humalassa ja milloin en, miten he voivat vetää johtopäätöksiä siitä mitä alkoholittomuus tekee minulle?

Lisäksi aloin miettiä, että tajuavatkohan nämä kommentoijat itse, millaisia sammakoita he suustansa päästävät. Monille heistä on aivan luonnollista todeta: "Eipä ole ihme että toi on tylsä tyyppi, kun se ei juo."
Kuitenkin jos lause kuuluu näin: "Eipä ole ihme että toi on tylsä tyyppi, koska se on musta." On lause selvästi täysin absurdi ja rasistinen.

Hyvä on, edellinen esimerkki saattaa vaikuttaa heikolta, sillä juomisella on monien mielestä selvä syy-yhteys hauskanpitoon, kun taas ihonvärillä ei. Mutta entä jos tämä syy-yhteys puuttuu joiltain ihmisiltä? Mitä jos on olemassa ihmisiä, joille juominen ei vaikutakaan hauskuuteen? Eikö silloin edellä mainittu analogia ole täysin hyväksytty?

Entä jos on olemassa ihmisiä, joille alkoholi on kuin ihonväri tai vaikkapa uskonto. Sillä ei siis ole mitään vaikutusta tämän henkilön henkiseen kykyyn, perusluonteeseen tai ihmisarvoon. Tässä tarkoitan nyt sitä, että esimerkiksi muslimi tai kristitty voi olla aivan yhtä hyvin viisas kuin tyhmäkin, moraalinen tai moraaliton, hauska tai tylsä. Eikö tässä tapauksessa silloin ole absurdia ja rasistista väittää, että nimenomaan alkoholinkäytön takia joku henkilö ei ole hauskaa seuraa.

Miettikää siis hyvät ihmiset mitä sanotte. On hyvin helppoa tehdä virheellisiä johtopäätöksiä ennakkoluulojen avulla. Siksi on parempi antaa ihmisille edes mahdollisuus todistaa olevansa tasavertoisia muiden kanssa.

Filosofista jaarittelua elämästäni

2007-03-08T22:35:00.000+02:00

Joskus aiempaan kirjoitukseeni sain palautetta siitä, että voisin kirjoittaa muuten vaan elämästäni. Olen yrittänyt tietoisesti välttää liikoja detaljeja, mutta ehkä on aika kertoa lisää itsestäni. Mitä muuta kuuluu elämääni?

Onko minulla edes elämää?
Teoriassa kyllä.

Opiskelen, olen töissä, minulla on ystäviä ja jopa katu-uskottava harrastus (ei tosin katu-uskottavuuden takia). Olen kuitenkin sinkku - ei varmaan kovin suuri yllätys. Kaiken kaikkiaan olen melko tyytyväinen elämääni, siinä ei ole juuri mitään vikaa, jos ei oteta huomioon alkoholittomuuden tuottamia suuria ongelmia.

Ajattelen usein mitä voisinkaan olla jos joisin normaalisti. Olisiko elämäni laadukkaampaa? Minulla olisi ainakin jotain tekemistä perjantai-iltaisin. Näin voisi päätellä. Mutta ihmisen mieli toimii kummalla tavalla. Emme koskaan osaa olla tyytyväisiä siihen mitä meillä on. Haluamme aina jotain mitä meillä ei ole ja löydämme aina jotain josta olla tyytymätön. Asian tekee hankalaksi sekin, että usein emme tiedä mitä haluamme ja vain luulemme tietävämme.

Jos joisin, olisin varmaankin samanlainen etäinen ihminen kuin nytkin. Niin, en ole koskaan osannut kunnolla näyttää tunteitani enkä puhumaan niistä. Tällä voi olla yhteys myös siihen, että en saa mitään ihmeellistä irti kännäämisestä. Tosin suuren osan elämästäni olen joutunut tukahduttamaan raivoani, joka on syntynyt minua kohtaan kohdistuneista asenteista. Onkin mielenkiintoista miettiä, kumpi onkaan ollut syynä kumpaan. Tunteettomuuteni alkoholittomuuteeni, vai toisinpäin.

Luulen, että olen tällä hetkellä vain turtunut kaikkeen tunteiluun. Saavutin jo pisteen, jossa en enää jaksa tuskastua ja vihata vihaajiani. Mutta kun tunteet katoavat, mitä jää jäljelle? Vain tasapaksua arkea; harmaata massaa silmänkantamattomiin. Ja tyhjyyttä sisällä.

Jollain oudolla tavalla kaipaan vielä tuota kiihkoa ja vihaa, koska silloin sentään tunsin jotain. Kai jollain tavalla ymmärsin, että en voi saada sitä mitä haluan, joten lopetin taistelemisen. Nousin tuon kaiken yläpuolelle (vai laskeuduinko alapuolelle?), enkä välittänyt enää muiden mielipiteistä. Harmittaa vain, etten ole toistaiseksi löytänyt mielipiteitä, joista haluaisin välittää.

Ehkäpä joku päivä vielä...

Rauhoittumisesta

2007-03-06T10:45:00.000+02:00

Eräässä kommentissa aikaisempaan tekstiini mainittiin, että alkoholin juominen rauhoittuu kunhan päästään hieman yli parinkymmenen ikävuoden. Tämä tuntuu kyllä pitävän paikkansa, ainakin omien havaintojeni mukaan. Juominen on yleensä ottaen kaveripiirissäni rauhallisempaa kuin muutama vuosi sitten. Tähän on syynä todennäköisesti, kokemus, henkinen kasvaminen, sekä fyysinen muuttuminen. Toisaalta kyse voi olla myös siitä, että useampi ihminen uskaltaa ottaa rauhallisemmin. Monet tuntemani ihmiset juovat kyllä melkoisesti alkoholia vieläkin, mutta meno ei ole enää niin villiä kuin se on joskus ollut.

Mutta itse alkoholinkäyttö ei ole koskaan ollut mielestäni ongelma. Lähinnä siihen liittyvät asenteet. Ja tässä suhteessa on muutosta ollut harmittavan vähän. Tämä tuli taas eteeni vähän aikaa sitten. Eräs ystäväni päivitteli ääneen, että on sääli kun kaveriporukassa ei juoda enää niin paljon kuin ennen. Tässä hän viittasi suuremmalla porukalla vietettyyn viikonloppuun, jossa itsekin olin mukana. Meno olikin hieman rauhallisempaa kuin yleensä, eikä suurin osa porukasta juonut kovinkaan paljoa.

On mielenkiintoista, että edelleenkin joidenkin mielestä viinanjuonti ja hauskanpito ovat synonyymejä. Ja heidän mielestään on varmasti outoa, että joidenkin mielestä nämä eivät ole synonyymejä. Palaamme jälleen tähän samaan ristiriitaan, miksi ihmeessä toisen mielipide on oikea ja toisen väärä. Suomessa on yleisesti hyväksyttyä puolustaa alkoholinjuontia. Sen vastustaminen, tai jopa puolustamatta jättäminen on paheksuttua.

Tulin kovin surulliseksi kun jälkeenpäin ajattelin kaikkia noita kavereitani, jotka joivat tuona viikonloppuna vain tavan takia. Sillä selvästi monilla ei ollut palavaa innostusta tähän. Tällä hetkellä voisi kärjistäen sanoa, että kova ryyppääminen on kaveripiirissäni kuin kuoleva potilas, jota yritetään väkisin elvyttää ja pitää elossa jopa keinotekoisesti.

Voi olla, että tämä oli vain hetkittäistä "mielen heikkoutta", mutta aivan kuin olisin näkevinäni joissain ystävissäni lieviä kyllästymisen merkkejä. Ehkäpä kesän alkaessa taas nämäkin tuttavani innostuvat jälleen ja jatkavat entiseen malliin. Mutta ihmiset muuttuvat väistämättä ja iän mukana tulee rauhoittumista. Onko siis järkevää olla muutosta vastaan?

Järjestötoiminta ja alkoholi

2007-02-21T21:53:00.000+02:00

Outoja ja varsin ironisia asioita tapahtuu, kun jotkut eivät tiedä juomatapojani (tai olettaisin että tässä tapauksessa eivät tienneet). Nimittäin satuin vähän aikaa sitten tulemaan nimetyksi erään opiskelijajärjestön toimihenkilöksi. En aktiivisesti hakenut paikkaa, mutta lähdin pyynnöstä mukaan. Vaikka tietämykseni kyseisestä järjestöstä oli melko hyvä, olisi minun pitänyt ottaa enemmän selvää itse toimihenkilöiden roolista (kyseessä ei ole mikään viiden henkilön kerho, vaan ihan kunnon organisaatio).

Ensimmäisessä kokouksessa tutustuimme toisiimme ja keskityimme jo järjestön asiaan. Mutta tuskin oli tuntiakaan ehtinyt kulua kun jouduin paljastamaan etten juo humalahakuisesti. Jälkeenpäin tulin hieman katumapäälle, sillä kokemuksesta olen huomannut, että kannattaa tutustuttaa itsensä kunnolla muihin ihmisiin ennen kuin alkaa tällaisia asioita paljastamaan. Jouduin kuitenkin varsin ikävään välikäteen, sillä tätä asiaa kysyttiin jokaiselta lähes suoraan, eikä tapanani ole ollut valehdella niin räikeästi.

Näin jälkeenpäin ajatellen olen enemmän ja enemmän turhautunut koko asiaan. Olen varma että esitetty kysymys alkoholinkäytöstä oli täysin viaton ja vailla tuomitsevaa sävyä. En olekaan vihainen ja turhautunut heille jotka kysyvät. Olenkin erittäin tuskastunut siihen, että alkoholinkäyttö on oleellisessa osassa tätäkin järjestöä. Niin oleellisessa, että toimintasuunnitelmia ja kokouksia laatiessa on syytä varmistaa että "juovathan kaikki sitten viinaa" (kysymys ei ollut näin suora, mutta tämä viesti oli varsin selvästi luettavissa rivien välistä). Eikä tämä toiminta ole mitenkään poikkeuksellista. Olen ollut muissakin vastaavanlaisissa viroissa, joissa ilmapiiri on ollut samanlainen.

Miksi näin on?

Onhan totta, että "viinanjuonti se vaan on hauskaa", eihän sitä muuten tehtäisi. Ja varsinkin silloin kun toimihenkilöt eivät saa palkkaa, tuntuu kuin viina olisi tuo universaali voiteluaine, jolla ison organisaation rattaat saadaan pyörimään sulavasti. Alkoholi on ainoa asia, mistä yli 99% nuorista suomalaisista ovat julkisesti samaa mieltä (tämä on vain näppituntumalta heitetty arvio). Mutta mitä tapahtuukaan kun kohdalle sattuu tuo yksi prosentti (tai ehkä promille on lähempänä totuutta)?

Ikävä kyllä, mikään ei muutu. Lähes jokainen tapahtuma ja tapaaminen pyörii alkoholin ympärillä, ja jos ryyppääminen ei kiinnosta, ei todennäköisesti kannata saapua paikalle. On totta, että monet suhtautuvat varsin avoimin mielin soberisteihin, mutta useimmiten selvinpäin olo ryyppäämistapahtumassa saa aikaan enemmän tuhoa, kuin mitään rakentavaa. On erittäin turhauttavaa huomata, että alkoholinkäyttö on keskeisessä osassa kaikkeen mikä liittyy omaan toimintaan järjestössä. Varsinkin kun järjestön tarkoituksena ei ole järjestää juhlia tai muita vastaavanlaisia tilaisuuksia. Eikä tätä ongelmaa ole muiden helppo haivaita, sillä jos juo normaalisti, ei mitään ristiriitoja synny.

Tämä on varsin kärjistäen sanottu, mutta tuntuu kuin lähes kaikissa järjestöissä riippuisi kyltti jossa lukee: "Jos et juo, ei mielipiteesi ole tärkeä".

Todellisuus on varmasti minulle tätä valoisampi, sillä uskon voivani toimia varsin normaalisti tässäkin virassa. Mutta kylläpä elämässä tapahtuu välillä ironisia asioita.

Et vain ymmärrä.

2007-02-14T20:08:00.000+02:00

Yrittäessäni kuumeisesti miettiä seuraavan tekstini aihetta muistui mieleeni eräs varsin usein toistuva kommentti alkoholinkäyttäjien suusta. Tämä kommentti oli varsin yleinen, kun yritin nuorempana selvittää suomalaisen juomakulttuurin outouksia ja kirjoittamattomia sääntöjä. Nykyään kuulen tätä harvemmin, sillä olen jo tiedostanut, ettei moniin asioihin ole selkeitä vastauksia. Joten miksi siis kysyä.

Pidän itseäni monissa asioissa hyvin loogisena ihmisenä. Harmittavan usein olen liiankin looginen, sillä usein on parempi olla onnellinen kuin oikeassa (tällä en tarkoita että olisin aina oikeassa, vaikka pyrinkin siihen). Usein onkin alkoholinkäyttöä sivunnut keskusteluni päättynyt toisen lausahdukseen: "Et vain ymmärrä."

Tämä pitää paikkansa. En todellakaan ymmärrä monia juomatapoja ja rituaaleja, sillä niissä ei tunnu olevan mitään logiikkaa. Ensimmäisen ristiriidan luo jo "normaalin" suomalaisen suhtautuminen itse alkoholiin. Samaan hengenvetoon voidaan toisaalta demonisoida tätä juomaa, mutta toisaalta ylistää kaikkea siihen liittyvää. Kyseessä tuntuu olevan pakonomainen viha-rakkaussuhde. Alkoholia kuuluu samanaikaisesti vihata ja rakastaa.

Ollessani noin 14-vuotias, kuulin paljon tarinoita ryyppäämisestä muutamaa vuotta vanhemmilta tutuilta. Lähes poikkeuksetta tarinoissa toistuivat samat teemat, "mitään en muista" ja "aamulla ihan hirveä olo". Suurin osa näistä tarinoista oli tietysti pelkää paisuttelua, mutta tuolloin ihmettelin suuresti, miksi täytyy tehdä jotain mistä tulee vain huono olo. "Ei kun se just on se juttu!", minulle vastattiin.

Siis mikä on se juttu? En vieläkään näe tässä logiikkaa. Eikä sitä ole koskaan minulle tuon paremmin osattu selittää. Jostain syystä kaikkien mielestä olikin mahtavaa jos aamulla oksensi ja poti päänsärkyä, muistamatta mitään edellisetä illasta. Eikä tällaisessa käytöksessä ole sinänsä mitään vikaa, en vain ymmärrä miksi joku tekisi sitä vapaaehtoisesti. Jatkokysymyksiin minulle vain vastattiin "Et vain ymmärrä." Uskon että tämä johtuu siitä, että vastaajat eivät itsekään ymmärtäneet, miksi asiat olivat niin. Jotkut asiat vain ovat mitä ovat, sillä näin on sanomattomin sanoin sovittu.

Tässä kohdassa kriittinen lukija voisi huomauttaa, että nuoret tekevät mitä tekevät, eikä kaikkea heidän tekemisiään pidä ottaa tosissaan. Silti monet alkoholin kirjoittamattomat säännöt pätevät kulttuurissamme lähes missä ikäryhmässä tahansa. Olen nimittäin kiinnittänyt erääseen asiaan suurta huomiota. Ensinnäkin, eri ihmisryhmissä pysyy keskustelu kaikkien mielestä mielenkiintoisena ja hauskana vain tietyissä aihealueissa. Esimerkiksi miesporukassa on usein hyväksyttävää puhua armeijasta, mutta jos ryhmässä on yksikin nainen, voi tämä helposti jäädä ulkopuoliseksi. Sama asia opiskelijatarinoiden kanssa, jos keskustelussa mukana on henkilö, joka ei opiskele. (Tämä ei vielä ollut se suuri huomioni).

Yksi ainoa aihealue pitää kuitenkin aina pintansa ja se on alkoholi. Mikä tahansa alkoholinkäyttöön liittyvä tarina mielletään usein mielenkiintoiseksi ja hauskaksi. Minun on vaikea uskoa, että tämä johtuisi siitä, että nämä tarinat ovat aina mielenkiintoisia. Pikemminkin tämä on kulttuurissamme erittäin hyväksytty ja turvallinen aihealue, josta on olemassa "vain yksi oikea mielipide". Enkä ole vielä törmännyt toiseen aihealueseen, josta voisi keskustella samalla tavalla täysin vapaasti jopa tuntemattomien ihmisten kanssa.

Kysynkin nyt: Oletko koskaan kuullut jonkun sanovan, ettei jaksa enää kuunnella "dokausjuttuja"? Minä en ole. Monista muista aihealueista kyllä olen. Ja joka kerta nämä kommentit on otettu vastaan hyväksyen. Itseäni eivät tarinat ryyppäysreissuista paljoa kiinnostaisi, mutta en uskalla sanoa sitä ääneen, sillä tiedän jo mikä toteamus siitä seuraa: "Eiku, sä et vaan ymmärrä."

Ei kannabikselle

2007-01-30T15:52:00.000+02:00

Siirryn nyt hieman provosoivampaan aihealueseen, sillä aion kertoa miksi mielestäni kannabista ei pitäisi laillistaa Suomessa. Ensinnäkin haluan todeta, että tietämykseni kannabiksesta ja sen käytöstä on varsin vähäistä. Kuten varmaan arvaatkin, en ole itse koskaan käyttänyt tai kokeillut kannabista ja kiinnostukseni tätä ainetta kohtaan on olematon. Keskityn myös tällä kertaa pelkästään kannabiksen päihdekäyttöön, enkä lääkekäyttöön, mikä on täysin oma aihealueensa.

Miksi sitten valitsit tekstin aiheeksi kannabiksen?

Yllättävää kyllä (ainakin itselleni), varsin monet ovat tulleet kysymään mielipidettäni kannabiksesta ja sen laillistamisesta, kun on käynyt ilmi etten käytä juurikaan alkoholia. Monien mielestä kannabiksen laillistaminen voisi laannuttaa kovaa alkoholinkulutusta Suomessa, tai vähintäänkin tuoda vaihtoehtoja juhlijoille.

Mielestäni on kuitenkin naiivia kuvitella, että kannabis toisi juurikaan muutosta suomalaiseen juomakulttuuriin. Kuten olen aiemmin esittänyt, ongelma ei ole niinkään itse alkoholinkäytössä, kuin päihteisiin liittyvissä asenteissa. Ja jos asenteet pysyvät ennallaan, on turha kuvitella että ongelmat poistuisivat tai edes vähenisivät. Uskon että esiin voi tulla jopa lisää ongelmia. Voi olla, että alkoholinkulutus tulisi pysymään samanlaisena, mutta kaiken lisäksi kannabiksen käyttö lisääntyisi. On hyvin mahdollista, että kokonaisuudessaan päihteiden käyttö lisääntyy. Tietysti voin olla väärässäkin, mutta mielestäni on hyvin epätodennäköistä, että suuri osa ihmisistä vähentäisi alkoholinkulutusta kannabiksen takia.

Mutta mitä vikaa on kannabiksessa? Eikö alkoholi ole pahempi myrkky?

En halua nyt ottaa kantaa kannabiksen terveysvaikutuksiin tai käytön vaarallisuuteen/vaarattomuuteen. Monet sanovat alkoholin olevan pahempi päihdeaine kuin kannabis. Sillä ei ole mielestäni mitään väliä. Kaikki kuitenkin varmasti myöntävät, että kannabis päihdeaineena ei vaikuta terveyteen ainakaan positiivisesti.

Kannabis on kuitenkin Suomessa uudempi päihdeaine kuin alkoholi, eikä se ole saavuttanut vahvaa sosiaalista asemaa suomalaisessa kulttuurissa. Alkoholi on kuulunut pidempään jo kulttuuriimme, eikä sen poistaminen olisi enää järkevästi toteutettavissa. Siksi en näe ristiriitaa siinä, miksi kannabis on laitonta mutta alkoholi ei. Jos alkoholi tulisi vasta nyt markkinoille, olisin sitä vastaan.

Mitä väliä on jos joku käyttää kannabista? Ei kai se sinua haittaa?

Tämä on itselleni tärkein aspekti kannabiksen laillistamista vastaan. Minua ei todellakaan häiritse jos joku käyttää kannabista. Se ei liikuta minua yhtään. Ei minua kiinnosta jos joku vaikkapa polttaa pilveä viikonloppuisin, se on hänen asiansa. En vain itse halua käyttää sitä ja varmasti on monia muitakin jotka eivät halua käyttää.

Mutta, jos kannabis laillistetaan, on hyvin todennäköistä, että siitä tulee yleisesti hyväksytty päihdeaine. Ja juuri tässä piilee vaara! Väitän, että Suomessa on niinsanotusti pakko juoda alkoholia (lue aiemmat tekstini). Mikä siis estää samojen asenteiden kasvun kannabista kohtaan? Jos Suomessa asenteet päihdeaineita kohtaan pysyvät ennallaan, on hyvin mahdollista, että kohta täällä on myös pakko käyttää kannabista. Ja se on väärin! On naiivia väittää, että kannabiksen käyttäjät eivät edesauttaisi muita ihmisiä kokeilemaan tätä ainetta. Vaarana on siis, että alkoholin lisäksi on olemassa myös toinen erittäin suuria sosiaalisia paineita aiheuttava päihdeaine. Enkä halua että kukaan tulee syrjityksi vain sen takia, että ei halua käyttää kannabista, tai alkaa käyttämään tätä ainetta vaikka ei haluaisi.

Ennenkuin Suomessa voidaan laillistaa kannabis, tulisi täällä tapahtua suuri muutos asenteissa päihdeaineta kohtaan. Siihen asti olen jyrkästi kannabista vastaan!

Hengähdystauko

2007-01-16T16:34:00.000+02:00

Aion pitää pienen hengähdystauon jättääkseni teille, hyvät lukijat, tilaa jälleen kommentoida. Viime aikoina kirjoituksiini ei ole tullut kommentteja, mikä osittain voi johtua siitä, ettei niihin ole paljon mitään sanottavaa.

Koska näin näppituntumalta lähtevät tarinat ja aihealueet juomattomuuteen liittyen alkavat itseltäni vähitellen huveta, pyytäisin teitä antamaan yleistä palautetta. Olisi mukavaa kuulla myös kysymyksiä tai muita ideoita, mitä haluaisitte kuulla käsiteltävän. Henkilöitä, jotka ovat vasta löytäneet tämän blogin pyytäisin ainakin selaamaan aiemmat kirjoitukset läpi, sillä monet tekstini liittyvät läheisesti toisiinsa.

Vastauksista (tai niiden puutteesta) tulkitsen myös, kiinostaako tämä blogi ylipäänsä ketään enää ja onko siis syytä jatkaa.

Juomisen aloittaminen vanhana

2007-01-12T09:16:00.000+02:00

Viime kirjoituksessa käsittelin nuorena juomisen aloittamista, sekä siihen liittyvää ongelmallisuutta. Tässä kirjoituksessa käsittelen ajatuksiani vanhempana aloittamiseen. Käsitteellä vanha tarkoitan nyt noin 18-vuotiaita ja sitä vanhempia, joissain suhteissa tämä käsite voisi aivan hyvin kattaa myös 15-17-vuotiaat.

Olen tähän mennessä, ainakin omasta mielestäni, pitänyt avautumisen tarpeeni varsin hyvin kurissa. Nyt pelkään etten enää pysty tässä kirjoituksessa siihen. Teitä on siis varoitettu! Lohdutukseksi voin sanoa, että olen itsekriittinen ja pystyn ottamaan vastaan tylyäkin palautetta.

Mutta nyt asiaan. Varhaisien teinivuosien jälkeen en ole tuntenut itseäni liian nuoreksi alkoholinkäyttöön. Noin 16-vuotiaanakin mietin usein, että voisin jopa aloittaa juomisen jos siltä tuntuu. Mutta vuodet ovat kuluneet ilman pienintäkään halua ryypätä. Ollessani jo täysi-ikäinen ymmärsin hyvin, että juomisesta saatavat sosiaaliset edut ovat erittäin suuret. Siksi tulin johtopäätökseen, että pitäisi alkaa juoda vaikka väkisin. Tähän tarjoutui hyvä tilaisuus, kun olin ystävieni kanssa viettämässä syntymäpäiviäni.

Vaikka ystäväni tiesivät juomatapani, syntymäpäivät sujuivat aivan normaalisti: lahjaksi sain viinaa ja loppuilta meni baarissa (kuinkas muutenkaan). Kun baarissa eteeni kannettiin shotteja, ajattelin että voisin aivan hyvin nyt aloittaa juomisen. Olin kyllä ennenkin ollut humalassa, mutta kukaan ystävistäni ei ollut ennen nähnyt minun vapaaehtoisesti juovan kovin suurta määrää alkoholia.

Ja voi sitä ilon ja riemun määrää kun nostin lasin huulilleni ja tyhjensin ensimmäisen shotin! Olinpa näkevinäni muutaman ilon kyyneleenkin, mikä on varsin harvinainen näky suomalaisen miehen kasvoilla. Vai olikohan syynä sittenkin kova tupakansavu?

"Ei vittu! Vihdoin! Vihdoin säkin juot!"
"Eiku ihan vitun jees! Nyt säkin alat dokaamaan meidän kanssa!"
"Kyllä susta on nyt tullut mies!"

Säädyllisenä miehenä haluaisin sanoa että minua harmitti. Ei harmittanut. Vitutti. En pysty sanoin kuvailemaan oman vitutukseni määrää. Tuntui kuin joku olisi painanut katkaisimesta ja sytyttänyt kaiken uuteen valoon. Ja kaikki tuo vain yhden ainoan shotin takia. Minulle tuli henkisesti paha olo. Mieleeni tuli kaikki nuo vuodet kuunnellen avautumista ja painostusta juomattomuuden takia. Kaikki nuo kommentit siitä, kuinka kukaan ei halua viettää aikaa selväpäisen ihmisen seurassa. Kaikki pettyneet ja hämmentyneet kasvot. Hiljaisuus ja eristyneisyys.

Ja kaikki oli pyyhitty nyt pois tuolla yhdellä ainoalla shotilla. Kaikki mennyt oli kuin pahaa unta josta vihdoin heräsin. Mutta miksi en tuntenut helpotusta? Pystyin vain hädin tuskin peittelemään kuvotustani seuratessani sitä hurmosta, sitä niin ehdotonta ja lapsenomaista ylistystä, sekä aitoa ja pohjatonta riemua.

Olin vihdoin noussut muiden tasolle. Kumma kyllä, minusta tuntui nyt yksinäisemmältä kuin koskaan ennen. Join vielä näytön vuoksi muutaman kulauksen drinkistä.

Jätin vähin äänin loput juomat pöydälle.

Juomisen aloittaminen nuorena

2007-01-08T09:33:00.000+02:00

Näin kymmenennen tekstin kunniaksi haluaisin kertoa alkoholin käytön aloittamisen pulmallisuudesta. Ensimmäiset oman kaveripiirini kokemukset "kunnon" alkoholinkäytöstä koettiin noin 13-14-vuotiaana. En tiedä onko tätä vaikea uskoa, mutta katsellessani joitakin humaltuneita ystäviäni ajattelin että olemme aivan liian nuoria tähän. Itse en tuolloin juonut.

Mutta minkä ikäisenä oikein pitäisi aloittaa alkoholinkäyttö? Tähän ei tunnu olevan mitään oikeaa vastausta. Monien hieman vanhempien teinien mielestä (lue: noin 16 vuotta ja vanhemmat), on todella noloa olla 13-vuotias känniääliö. Monet sanovat, niinkuin aikuisten kuuluisi sanoa, sen olevan todella väärin että noin nuoret juovat. Usein vain on samojen henkilöiden mielestä huomattavasti pahempi asia jos alkoholinkäyttö aloitetaankin paljon myöhemmin, vaikkapa juuri 16-17 vuotiaana. Eräs ystäväni on kertonut minulle, että hänelle usein nauretaan kun hän kertoo aloittaneensa ryyppäämisen vasta 17-vuotiaana. Nykyään hän kyllä juo kuin todellinen mies.

Itse en muista tarkkaa ikää, milloin olin ensimmäistä kertaa humalassa. Kaipa se tapahtui noin 15-vuotiaana. En tuolloinkaan osaa sanoa olinko edes mitenkään kunnolla humalassa, tuskinpa. En ole koskaan pitänyt humalatilaa mitenkään erikoisen hyvänä tunteena, siksi minun on vaikea muistaa milloin olen ollut humalassa ja milloin en. Enkä noina kertoina edes juonut humalahakuisesti, se oli lähinnä useammasta viinilasillisesta oudon tunteen saamista. Tätä on kaiken kaikkiaan kuitenkin tapahtunut vain muutaman kerran. Olen myöhemmällä iällä ollut huomattavasti kovemmassa humalassa muutaman kerran, mutta tällöinkään en omasta halustani.

Haluaisinpa sanoa, että ryyppääminen tulee aloittaa sen ikäisenä kuin tuntuu oikealta. Ei kavereiden painostuksesta, eikä pelosta, vaan sitten kun tuntee olevansa valmis siihen. Mutta taidan olla väärässä. Minä nimittäin tein niin ja olen elävä todiste siitä, että tuo teoria toimii heikosti. Tuntuu kuin suomalaisessa kulttuurissa "täytyy" nolata itsensä varhaisina teinivuosina, jotta voi jälkeenpäin todistella olevansa normaali ja naureskella muiden kanssa "kuinka tyhmiä sitä silloin oltiinkaan".

Mutta mikä siinä on tyhmää? Eikö ole paljon tyhmempää tehdä tahattomasti sosiaalinen itsemurha ja havahtua vasta parikymppisenä, kuinka noin 7 vuotta sitten olisi todellakin pitänyt aloittaa juominen? Mutta olin nuorempana tämän asian suhteen idealisti, ja olen kai sitä vieläkin. Oma aikani tuli ja meni jo, enkä tarttunut tilaisuuteen. Enää en voi saada nuorena aloittamisen etuja.

Mietin usein, että valitsinko oikein. Usein tuntuu, että en valinnut. Mutta en tiedä olisinko onnellisempi tavallisena ryyppääjänäkään. Olenhan "kaikesta huolimatta ihan hyvä tyyppi".

Niin... kaikesta huolimatta.

Ihmistyypit

2007-01-03T14:05:00.000+02:00

Kuten lupasin aiemmin, käsittelen nyt hieman erilaisia ihmistyyppejä alkoholittomuuteen liittyen. Tietysti monista ihmisistä löytyy usein enemmän tai vähemmän jokaisesta kategoriasta joitain ominaisuuksia, mutta haluan nyt tuoda raa'asti esille eri näkökulmia stereotypioiden avulla.

Tietysti tämänkaltainen ihmisten lokeroiminen on nimenomaan sitä mitä itse hieman karsastan. Mutta kun kerran minutkin on monesti lokeroitu, miksei minulla olisi samaa oikeutta muihin. Ehkäpä tällä osoitan myös sen, etten ole luonteeltani yhtään sen vahvempi kuin kukaan muukaan. Olenhan vain ihminen ja siten taipuvainen tämänkaltaiseen käytökseen. Kuitenkaan ihmisten yksipuolinen luokittelu ei ole aina niin paha asia, kuin yleensä väitetään. Tärkeää on vain muistaa, ettei syyllisty mielessään vääristelemään totuutta mielikuviensa varjossa.

Selkeyden vuoksi (ja koska en vieläkään ole saanut parempaakan ehdotusta) käytän seuraavissa esimerkeissä taas termiä soberisti kuvaamaan henkilöä, joka ei juo humalahakuisesti. Nyt itse asiaan: Seuraa lista "normaalisti" alkoholia käyttävistä ihmistyypeistä. Toivon, ettei kukaan myöskään tulkitse seuraavaa listaa katkerana, syyttelevänä tai moralisoivana. Tarkoitukseni on vain tuoda esille ihmisten tyypillisiä reaktioita soberisteja kohtaan.

Ymmärtäjät
Tämä on se ryhmä johon lähes jokainen ei-soberisti itse luokittelee itsensä. Kuitenkin varsin harva todella on oikea ymmärtäjä. Sillä todellinen ymmärtäjä ei kiinnitä juurikaan huomiota alkoholittomuuteen, sillä ei ole siis hänelle merkitystä. Moni tekoymmärtäjä sanoo soberismin olevan "tosi hyvä juttu", vaikka ei selvästikään tarkoita sitä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että jokainen ei-ymmärtäjä olisi soberismia tai soberisteja vastaan, hänen on vain vaikea ymmärtää sitä.
Tunnusmerkit: Alkoholinkäyttöön ei kiinnitetä juuri mitään huomiota.
Tunnuslause: Eihän sillä ole mitään merkitystä.

Väärinkuulijat
Varsin moni tekoymmärtäjä kuuluu tähän ryhmään. Väärinkuulija tahallaan "unohtaa" soberistin elämäntavat. Hän pyrkii tarjoamaan usein soberistille alkoholia ja mahdollisesti aiheuttamaan tilanteita joissa on pakko juoda. Termi "väärinkuulija" tulee siitä, että tyypillisesti hän vielä lukuistenkin kieltäytymisten jälkeen yrittää tarjota alkoholia.
Tunnusmerkit: Sinnikäs alkoholintarjoaminen, sekä lievästi provosoiva käytös
Tunnuslause: No, kelpaisiko viina sitten jos minä tarjoan?

Alkoholirasistit
Alkoholirasistit jakautuvat kahteen ryhmään, positiivisiin ja negatiivisiin. Yhteistä näille molemmille on vahvat ennakkoluulot, joihin he rinnastavat kaikki soberistin sanat ja teot. He näkevät siis soberistin hallitsevimmaksi ominaisuudeksi alkoholittomuuden, kaikki muu on toissijaista. Molemmat myös haluavat kaikkien kiinnittävän huomiota soberistiin ja tämän käyttäytymiseen. Huomautettavaa on, että tämä ihmistyyppi on varsin harvinainen, mutta voi olla vaikutusvaltainen.

Negatiivinen alkoholirasisti näkee alkoholittomuudessa lähinnä huonoja asioita. Hän pyrkii aktiivisesti provosoimaan soberistia tuomalla julki ja korostamalla tämän käyttäytymistä. Soberistin on täten vaikea saada muiden huomiota pois alkoholittomuudesta.
Tunnusmerkit: Alkoholittomuudesta numeron tekeminen
Tunnuslause: Siis voitko kuvitella? Toi ei ryyppää!

Positiivisen alkoholirasisti nimike voisi olla myös tosi-ymmärtäjä, sillä hän "ymmärtää" soberistia liiankin hyvin. Tämäkin alkoholirasisti pyrkii usein tuomaan julki soberistin elämäntapoja. Tosin tällä kertaa soberisti helposti leimautuu absolutistiksi ja välillä ilonpilaajaksi. Positiivinen alkoholirasismi voi olla myös osittain tahatonta.
Tunnusmerkit: Alkoholittomuudesta numeron tekeminen
Tunnuslause: Älkää vaan antako tolle mitään, se ei juo!

Kannustajat
Kaikki ei-ymmärtäjät eivät suinkaan reagoi negatiivisesti soberismiin. Kannustaja yrittää tuoda soberismin hyviä puolia esiin ja jopa tukea soberistia. Vaarana tässä on se, että kannustaja voikin oikeasti olla positiivinen alkoholirasisti.
Tunnusmerkit: Soberistin kehuminen
Tunnuslause: Alkoholittomuus on todella kunnioitettavaa.

Hämmentyneet
Tämä on ehdottomasti suurin ihmisryhmä. Hämmentyneet eivät tiedä miten reagoisivat soberistiin ja usein luulevat tämän olevan absolutisti. Tätä hämmennystä lisää se, jos soberisti välillä juokin alkoholipitoista juomaa.
Tunnusmerkit: Vaihteleva käytös ja usein varovainen lähestymistapa soberistia kohtaan
Tunnuslause: Eikös sun pitänyt olla absolutisti?

Tässä vaiheessa lista on kasvanut jo niin pitkäksi, että on syytä lopettaa tähän. Kuten aiemmin mainitsin, monien henkilöiden käytös on sekoitus useampaa edellä mainittua ryhmää. Minulta jäi varmasti väliin vielä jokunen ihmistyyppi, mutta tässä olivat ne joita olen itse useimmiten kohdannut.

Ehdotuksia lisäyksiin, poistoihin tai muutoksiin otetaan mielellään vastaan.

Niin niin, mutta miksi?

2006-12-28T10:17:00.000+02:00

Olen blogissani tähän asti tietoisesti vältellyt suoraa vastausta kysymykseen "miksi et juo?". Osittain tämä tulee vanhasta tottumuksestani, mutta myös osittain siitä, että suora vastaus ei ole kovin mielenkiintoinen. Aivan suoraan sanottuna minua ei huvita juominen. Olisi väärin sanoa, ettei humalassa olo vaikuttaisi minuun millään tavalla, mutta en saa siitä mitään erikoisempaa irti.

Kysymys on kuitenkin monitahoinen, sillä tuntuu että pelkkä kiinnostuksen puuttuminen ei riitä tänä päivänä syyksi olla juomatta. Juuri tässä valossa pohdin itsekin usein, miksi en juo. Ja uskon että tästä syystä samat ihmiset kysyvät tätä minulta useita kertoja. Juomisesta saatavat sosiaaliset edut nimittäin päihittävät melkoisesti monet siihen kuuluvat epäkäytännöllisyydet (lukuunottamatta tietysti liiallista alkoholinkäyttöä). Mutta silti jokin minussa taistelee vastaan. Ehkä juomattomuus ja peräänantamattomuus tässä asiassa ovat osa minua. En ole koskaan tuntenut oloani kovin kotoisaksi pidellessäni maagista kaljapulloa. Olen joskus yrittänyt jopa juoda juhlissa, mutta minun ei vaan tee mieli alkoholia. Voi olla, että myös omassa tapauksessani tähän liittyy pelko itsekontrollin menettämisestä.

Uusia tuttavuuksia tehdessäni yritän mahdollisimman pitkään pitää yllä kuvaa, että olen täysin normaali alkoholinkuluttaja. En suoraan valehtele, mutta kiertävillä ja nokkelilla vastauksilla kysymyksiin voi pitää kulissia pystyssä yllättävänkin pitkään. Myönnän, että olen tässä suhteessa heikko. En tiedä onko tällainenkaan käytös kovin tavoiteltavaa, mutta olen usein varsin neuvoton.

Sillä niin monien ihmisten kasvoilla olen nähnyt sen ilmeen. Sen hämmentyneen ilmeen, kun joku ymmärtää minun olevan alkoholiton. Se ilme ei ole vihainen, ei tuomitseva, eikä syyttävä. Se on pettynyt ja säälivä. Se sanoo: "Odotin sinusta hieman enemmän". Ja vasta tämän ilmeen jälkeen syttyvät pikkuhiljaa muut tunteet ihmisessä, jotkut reagoivat positiivisesti, toiset negatiivisesti. Mutta joillekin, hyvin harvoille, asialla ei ole minkäänlaista merkitystä. Minua vain tuskastuttaa huomata, kuinka niin monet ihmissuhteeni muuttuvat selvästi kun paljastuu etten juo. Emmekä me voi tunteillemme mitään, alkoholista on vain tullut niin iso osa elämäämme.

Mutta en haluaisi sääliä. En oikeastaan haluaisi minkäänlaista tunteilua asian suhteen. Haluaisin, että alkoholittomuudesta ei tarvitsisi keskustella. Haluaisin, että se olisi jotain aivan luonnollista, johon ei kiinnitettäisi huomiota.

Ennen kaikkea haluaisin, että alkoholittomat ja alkoholinkäyttäjät voisivat ymmärtää toisiaan.

Mutta miten tämä voidaan saavuttaa? Sitä en tiedä.

Asioita itsestäni

2006-12-21T17:34:00.000+02:00

Ensinnäkin, kiitoksia palautteesta!

Antamanne palautteen pohjalta haluaisin tähän metaforien, filosofoinnin ja muistelmien lomaan kertoa muutaman sanan itsestäni, sillä selvästikin on monta tärkeää asiaa jäänyt mainitsematta.

Olen iloinen kaikkien teidän muiden "soberistien" puolesta, jos ette ole kohdanneet jyrkkää vastarintaa elämänne aikana. En tiedä mikä on syynä, mutta olen itse saanut kuulla jos jonkinlaista kommenttia alkoholittomuudesta. Eikä se usein ole ollut kovin asiallista. Mutta tähän täytyy huomauttaa, että jotkut lähimmät ystäväni ovat tahallaan yrittäneet provosoida minua juomaan, joten kommentit ovat helposti täten menneet varsin julmiksi. Eivätkä he ole tarkoittaneet kaikkea mitä he ovat sanoneet. Ongelmallista ja ahdistavaa tässä on se, että vaikka vain pieni osa tuntemistani ihmisistä omaa nämä erittäin vahvat ja jyrkät asenteet, muut eivät sano juuri mitään. Eikä heillä mielestäni mitään velvollisuutta olisikaan sanoa mitään, mutta on varsin ikävää kuulla pelkästään negatiivisia asioita juomatavoistaan. Varsinkin, kun en itse koe loukkaavani ketään juomattomuudellani. Tulen palaamaan tarkemmin eri ihmisryhmiin myöhemmin (muistin juuri, että minunhan piti kertoa itsestäni jotain).

Takaisin asiaan. Toisin kuin teksteistäni voisi ehkä olettaa, en ole kova juhlija, enkä viihdy kovin hyvin bileissä tai baareissa. Olen kaveripiirini ja opiskelujeni takia tavallaan joutunut käymään melkoisesti baareissa ja juhlissa, varsinkin viime aikoina. Teinivuosina kävin paljon harvemmin.

Mietit ehkä, miksi "joudun" menemään baareihin ja juhliin? Siksi, että ne ovat ainoita paikkoja missä voin nykyään tavata tuttaviani, sekä tietysti tehdä uusia tuttavuuksia. Vaikka pidän kaveripiiriäni melko laajana, olen suoraan sanottuna kyllästynyt jo yksinelämiseen. On siis todella vaikeaa luoda vahvoja ystävyyssuhteita, jos ei käy juhlimassa.

Harvassa ovat todellakin kerrat, jolloin olemme tehneet suuremmalla kaveriporukalla (yli 5 henkilöä) jotain mihin ei olisi liittynyt alkoholinjuontia. Eikä tätä tapahdu kovin usein edes yhden tai kahden kaverin kanssa. Havahduin kerran pohtimaan, kuinka monta opiskelukaveriani olen nähnyt muissa kuin suoraan opintoihin liittyvissä tapahtumissa selvinpäin. Luku jäi aika naurettavan pieneksi (ja otin laskuihin mukaan paljon ihmisiä). Myöhemmin on ilmaantunut muutamia poikkeuksia, mutta niistä ehkä lisää seuraavissa teksteissä.

Vanha kaveripiirini koostuu siis lähinnä ihmisistä, jotka käyttävät alkoholia lähes päivittäin. Eikä meno juurikaan ole ollut erilainen akateemisissa piireissä. Tarinat opiskelijoiden runsaasta alkoholinkäytöstä ovat melko totuudenmukaisia.

Ehkä alkoholittomuus on kova pala itselleni lähinnä siksi, että tunnen olevani tällä hetkellä yksin asiani kanssa.

Maagisen kaljapullon arvoitus

2006-12-20T12:23:00.000+02:00

Uskoisitko, jos sanoisin että olen kymmenen kertaa hauskempi tyyppi kun pitelen kaljapulloa kädessäni? Uskoisitko myös, että olen silloin mukavampaa seuraa, enkä murjota? Entäpä uskoisitko, että olen tarjonnut noin viidelletoista henkilölle kierrokset kossua vain pitelemällä shottilasia kerran kädessäni illan aikana?

En olisi minäkään uskonut, ennenkuin omalle kohdalle sattui.

Olen usein kuullut olevani mukavampaa seuraa kännissä. Ihmetykseni on ollut suuri, sillä tämän lausunnon ovat antaneet henkilöt, jotka eivät ole koskaan nähneet minua kännissä. Teoriani on siis, ettei ryyppäämisellä ja alkoholinkäytöllä ole lähestulkoon mitään tekemistä toistensa kanssa. Olen kokenut tämän varsin usein: Kun muina miehinä pitelee kaljapulloa (tai vastaavaa) kädessään juhlien aikana on ero vesilasiin (tai vastaavaan) kuin yöllä ja päivällä. Tiedän että tämä on vaikea sisäistää, olen muutamia kertoja jo selittänyt tämän joillekin tutuilleni, eivätkä he uskoneet minua.

Mutta mitä syytä minun olisi valehdella nyt omassa blogissani? En saavuta mitään oman alter egoni pönkittämisellä. Joten hyvät ihmiset, pyydän teitä uskomaan minua edes tässä.

En nyt väitä, että kaikki ihmiset reagoisivat vesilasiin sen ihmeemmin kuin kaljapulloonkaan. Mutta jotkut -yllättävän monet itse asiassa- reagoivat melkoisesti. Tämä aiheuttaa ketjureaktion ja noidankehän, josta on vaikea päästä irti. Kun juomattomuus tulee esiin juhlissa, siitä tulee kyseisen henkilön keskipiste, johon kaikki muut asiat rinnastetaan. Sama toimii tietysti myös toiseen suuntaan. Vai ettekö koskaan ole kuulleet tarinoita jotka alkavat: "Se oli niin kännissä, että..." Ja vastatkaa nyt rehellisesti, kuinka moni teistä uskoo joka sanaan?

Olisiko nyt siis niin vaikeaa kuvitella, että tarinat jotka alkavat: "Se oli niin selvinpäin, että..." sisältävät usein myös legendoja ja valheellisia väittämiä? Kaikki tekstin alussa mainitsemani esimerkit ovat tosia ja tapahtuivat oikeissa juhlissa. Ero näiden ja itselleni normaalien juhlien välillä oli se, että muut luulivat minun olevan kännissä. Tämän kaiken sai aikaiseksi tuo yksi maaginen kaljapullo (tai kolmannessa esimerkissä maaginen shottilasi). Tuo yksi pullo aiheutti tapahtumaketjun, joka teki minusta muiden silmissä ryyppääjän ja näin ollen olin kuin yksi muista ja legendojen arvoinen. Kaikki mitä illan aikana tapahtui rinnastettiin siihen että olin kännissä, enkä selvinpäin (mikä olisi ollut totuus).

Jätetäänpä nyt yksinkertaistuksen takia aivan ääripäät pois. Edessämme on silloin kaksi vaakakuppia, joista toinen johtaa negatiiviseen ja toinen positiiviseen. Valitsemalla vesilasin, on tulos aina negatiivista. Ainoa mihin voi vaikuttaa on negatiivisuuden luonne ja suuruus. Valitsemalla kaljapullo, on asia taas päinvastoin. Tietysti tämä ei vieläkään ole pomminvarmaa, sillä jotkut saattavat kaljapullosikin takaa havaita käytöksestäsi, ettet ole humalassa. Mutta tässäkin tapauksessa on yleensä positiivista että edes "yrität olla kännissä".

On siis aivan sama kuinka paljon juo alkoholia, kunhan vain juo. (Edelleen äärimmäiset tapaukset poislukien)

Lopetan tämän tekstin dialogiini eräissä juhlissa, joissa pitelin tuota maagista kaljapulloa. Kyseessä ei ole esimerkki varhaisilta teinivuosilta vaan noin parikymppisten puhetta.

Nainen: "Sä et näytä olevan vielä kovin kännissä, kai sä oot dokaamassa?"
Jeppe: "Ai miten niin?"
Nainen: "No kun täällä olis ihan vitun noloa olla selvinpäin!"

Mainittakoon vielä, että myöhempien huhujen mukaan olin ollut ihan kunnon känneissä.

Palautteesta

2006-12-19T10:31:00.000+02:00

Olisi mukavaa kuulla enemmän palautetta ja kommentteja, myös niidenkin puolesta jotka käyttävät alkoholia tavallisen suomalaisen tavoin. Tähän mennessä kohtuujuomisesta keskustelu on ollut ainakin omalta kohdaltani varsin vähäistä ja yksipuolista.

Mielipiteeni ovat herättäneet muissa ihmisissä suurimmaksi osaksi hiljaisuutta. En siis osaa kunnolla sanoa ovatko muut samaa vai eri mieltä kanssani. Lähinnä tuntuu siltä että tämä aihealue on nyky-Suomessa varsin vältelty. Tuntuu kuin moni ei edes haluaisi ottaa kantaa, vaan haluaisi antaa asian olla. Tämä taas johtaa pidemmän päälle ennakkoluuloihin molemmin puolin.

Olisi hienoa avata keskustelu ja puhua kerrankin asiasta kunnolla.

Valitsemisen vaikeus ja itsensä toteuttava profetia

2006-12-18T22:56:00.000+02:00

Varoitus: seuraava teksti sisältää yleistyksiä ja katkeria mielipiteitä.

Myönnän että olen pessimisti.

On hyvin vaikeaa kirjoittaa juomattomuudesta neutraalisti, kun mieltäni painaa niin monet asiat. Olen yrittänyt keksiä positiivisia asioita mitä on tapahtunut elämässäni tämän tapani takia, mutta mieleeni ei ole tullut vielä yhtään.

Myönnän myös että olen katkera.

En ole katkera siitä, kuinka kerta toisensa jälkeen ystäväni ovat yrittäneet väkisin juottaa minua humalaan. En ole myöskään katkera siitä, että he ovat joskus sanoneet minun olevan ei-toivottua seuraa niin kauan kunnes juon. Ei, en ole katkera heille, sillä he yrittivät toimia parhaansa mukaan auttaakseen minua. Olen katkera siitä että he ovat oikeassa. Olen tajunnut tämän vain liian myöhään.

Kun suomalainen mies tajuaa, ettei nauti humalatilasta, on hänellä käytännössä edessään kaksi vaihtoehtoa: henkinen tai sosiaalinen itsemurha. Itse valitsin jälkimmäisen ja joka päivä alkaa tuntua vain enemmän siltä, että olen valinnut väärin. Olen tähän asti elänyt uskoen, että jos en voi olla rehellinen itselleni, en voi olla onnellinen.
Mutta jos olenkin moraalinen voittaja, miksi minusta ei tunnu siltä?

Sillä mitä on totuus ja mitä on olla oikeassa? Miksi oikeastaan olla rehellinen itselleen jos ei voi nauttia siitä?

Ei mielisairas valehtele itselleen. Hän todella uskoo asiaansa ja pysyy siten omassa totuudessaan. Mikä siis tekee hänestä mielisairaan? Sitä ei suinkaan tee pelkkä erilaisuus, sen tekee yleinen mielipide. Ja jokainen joka ei huomaa tätä mielisairautta on myös itse sairas. Siispä keskittyessään alkoholittoman henkilön huonoihin puoliin, vaikkapa tylsyyteen, syrjäytyneisyyteen ja ilonpilaamiseen, juojat luovat uuden totuuden. Ei ole juurikaan väliä millainen henkilö oli alunperin kyseessä, hänestä nimittäin tulee tuo henkilö. Kyseessä on siis itsensä toteuttava profetia. Siksi he ovat olleet alusta alkaen oikeassa.

Minä siis olen se mielisairas tässä terveiden maailmassa. Kävelen näkevien maailmassa sokeutuneena omasta totuudestani. Heikkoina hetkinäni haluaisin vain kieltää totuuteni, avata väkisin silmäni ja huutaa ihmisille: Minäkin näen!

Mutta kun en näe. Olen ollut humalassa, enkä ole nähnyt siellä mitään. Olen siellä vain leijunut turtuneena yrittäen kovasti katsella ympärilleni. En ole sieltä löytänyt kirkkaita värejä enkä kauniita muotoja; kaikkialla vain tasaista ja harmaata.

Välttääkseni sosiaalisen itsemurhan jää jäljelle siis henkinen itsemurha. Voin alkaa väittää muille näkeväni, vaikken näe. Voin kertoa heille mitä uskomattomampia tarinoita humalatilastani sen kaikkine vivahteineen.

Valehtelisin heille ja itselleni, mutta onko sillä niin väliä jos se tekee meidät kaikki onnellisiksi?

Sosiaalisista paineista

2006-12-18T10:44:00.000+02:00

Mikä siis ajaakaan kaksikymppisen opiskelijan purkamaan elämäänsä blogiin?

Nopeasti vastattuna voisin sanoa yksinäisyys ja eristyneisyys. Älkää nyt käsittäkö väärin, minulla on varsin laaja kaveripiiri muunmuassa opiskelujeni ja harrastusteni ansiosta. En väitä olevani maailman paras tyyppi, mutta uskallan väittää ihmisten pitävän seurastani aivan kuten minäkin pidän muiden seurasta. Ehkä parhaiten minua kuvaa erään puolituttuni epäileväinen huudahdus juuri kuultuaan juomattomuudestani: "Mutta sähän olet normaali!"

Silti huomaan usein joutuvani henkisesti eristyksiin monessa porukassa. En ole koskaan laskenut tarkasti tätä, mutta näppituntumalta väittäisin että reilusti suurin osa ikäisteni keskustelunaiheista liittyy tavalla tai toisella alkoholinkäyttöön. Miten siis voisinkaan kommunikoida kunnolla muiden kanssa, jos välillämme ei ole yhteistä kieltä? Olenkin väkisin opetellut keskustelemaan alkoholinkäytöstä (tietysti käyttäjien näkökulmasta) ja olen huomannut tämän auttavan huomattavasti.

En koskaan halua vapaaehtoisesti tuoda esilleni alkoholittomuuttani. Silti monta kertaa on maineeni kiirinyt edelleni ja joidenkin on ollut vaikea uskoa bileissä minuun tutustuessaan, että juuri minä olen "se joka ei juo". En tiedä millaista hirviötä he oikein odottivat. Mutta miten he voisivatkaan odottaa mitään muuta? Kuten olen aiemmin maininnut, en ole itsekään vielä elämäni aikana tavannut toista kaltaistani henkilöä ja suoraan sanottuna en tiedä miten itse suhtautuisin vastaavanlaisessa tilanteessa. Uudenlaiseen tilanteeseen joutuessaan ihminen usein hämmentyy, eikä tiedä miten toimia. Tällöin mielipiteisiin ja asenteisiin vaikuttavat vahvasti ennakkoluulot ja mielikuvat.

Mutta mistä nämä mielikuvat tulevat? Monet ystäväni tietävät kaikkien alkoholia käyttämättömien ihmisten olevan "täysiä mulkkuja" (suora lainaus). He ovat kuitenkin kertoneet minun olevan täysi poikkeus edelliseen sääntöön. He voivat tietysti sanoa tuon vain pelkästä kohteliaisuudesta, mutta sillä ei ole tässä tapauksessa juurikaan merkitystä. Nimittäin asian ydin on siinä, että he eivät minun lisäkseni tunne henkilökohtaisesti ketään muuta kaltaistani ihmistä. Vanhoille ystävilleni en edes edusta enää "raittiita", vaan olen täysin tavallinen "dokaaja". Tästä olenkin vetänyt johtopäätöksen ettei dokaamisella ja alkoholinkäytöllä ole juurikaan tekemistä keskenään. Tulen palaamaan tähän aiheeseen vielä tarkemmin.

Pystyn siis turvallisesti sanomaan, etten ole täysi mulkku vaan ihan kelpaavaa seuraa. Siksi ihmettelen, mistä nämä mielikuvat kumpuavat?

Mutta takaisin otsikon aiheeseen ja yksinäisyyteen. Vuosien varrella olen alkoholittomuuteni takia joutunut kohtaamaan muiden taholta uhkailua, lahjontaa, kiristystä, selkäänpuukotusta, rukoilua, teeskentelyä, valehtelua ja lähestulkoon mitä tahansa muuta keinoa saada minut juomaan. Olen parhaani mukaan yrittänyt kääntää ihmisten huomion täten muualle ja kuitata huumorilla kaiken. Varsinaista itseironiaa se on vaatinutkin; teinivuodet kuluivat nauraessa monien tilanteiden pulmallisuudelle. Ja uskokaa, sitä nauramisen aihetta on riittänyt liiallisuuteen asti.

Varsinaisen heräämisen koin kuitenkin vasta pari vuotta sitten eräissä bileissä, joissa olin ottanut "muutaman ryypyn" välttääkseni turhaa huomiota. Seisoessani tanssilattian reunalla pidellen puoliksijuotua kaljapulloa (klassinen keino selviytyä helpommin bileistä), tuli eräs osittain tuntemani naishenkilö iskemään minua. Hän sanoi helpottuneensa nähdessään minun juovan, sillä ympärillä oli jo pitkään liikkunut ihmeellisiä huhuja etten pitänyt "dokaamisesta". Ja nyt kun huhut olivat näköjään vääriä, hän uskalsi vihdoin tulla juttelemaan kanssani.

En tiennyt mitä sanoa.

Enää ei naurattanut, nyt alkoi tehdä kipeää.

Mikä minä olen?

2006-12-17T20:49:00.000+02:00

Usein kuullessaan etten juo, ihmiset kysyvät toisena kysymyksenään olenko absolutisti (ensimmäinen kysymys on aina "Miksi?"). Haluan vielä korostaa, etten ole absolutisti. Minulle ei tuota ongelmia juoda esimerkiksi viiniä ruoan kanssa, tai juoda vaikkapa saunakalja, jos nyt ei oteta huomioon etten pidä kaljasta.

Mutta jos en ole absolutisti niin mikä olen?

Suomen kielessä ei taida olla sanaa henkilölle, joka ei juo alkoholia humalahakuisesti (korjatkaa jos olen väärässä!). Tämä on helposti ymmärrettävissä, sillä kieleen syntyy sanoja lähinnä tarpeen mukaan. Esimerkiksi monille tuntemilleni henkilöille on erittäin vaikea mieltää, että itseni kaltaisia ihmisiä voi ylipäänsä olla olemassa. Vaikken ole kielitieteilijä, haluan lanseerata termin soberisti. Otan mielelläni vastaan korjauksia ja uusia ehdotuksia, näin parempien termien puutteessa.

Mielestäni soberistin ja absolutistin ero täytyy selventää, vaikka termeillä kikkailu saattaakin tuntua monista kornilta. Vaikka ulkopuolisesta tuntuisikin, että nämä kaksi asiaa ovat samoja, piilee niiden välillä yksi oleellinen ero: Absolutisti aktiivisesti kieltäytyy alkoholin juonnista, kun taas soberismi on passiivista. Tämän lisäksi soberistille ei ole iso asia juoda alkoholia, kunhan se ei tarkoituksenmukaisesti johda humalatilaan. Mutta tässä juuri piilee vaara! Olen itsekin sortunut välilliseen absolutismiin sosiaalisista paineista johtuen. Sillä tietäessään jonkun olevan soberisti, varsin yleinen reaktio ns. normaaleilla ihmisillä on yrittää juottaa tämä humalaan (väittämä perustuu monen vuoden kokemuksiini). Täten soberistin vaihtoehdot jäävät kovin vähiin.

Selvennettäköön vielä, ettei minulla ole mitään absolutismia vastaan. En vain itselleni koe kovin tärkeäksi olla minkään ehdottoman ideologian tunnustaja, oli kyseessä mikä asia tahansa. Olosuhteiden pakosta olen kuitenkin ajautunut välillä melkeinpä idealismiin, sillä mielestäni jokaisen tulisi saada juoda juuri niin paljon kuin haluaa, tarkoitti se sitten pulloa viinaa tai pulloa vettä. Tällaisen utopian saavuttaminen on vain ikävä kyllä kovan työn takana tänä päivänä.

Gandhi on sanonut (vapaasti käännettynä): Ole se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa.

Haluaisin itse kovasti olla se muutos, mutta pelkään pahoin ettei voimani riitä.

Ongelmani

2006-12-17T15:50:00.000+02:00

Minulla on ongelma: En juo.

Miksi? Sinä kysyt. Ja se onkin osuva kysymys. Kysyn sitä itseltäni päivittäin, enkä vieläkään osaa vastata siihen täydellisesti. Pelkkä "ei kiinnosta" ei ole nykyään riittävä vastaus, ja miksi olisikaan? Vastaus on varsin tylsä ja vaikeasti ymmärretävä niille, jotka käyttävät alkoholia.

Otetaanpas hieman taaksepäin, en nimittäin puhunut täyttä totta. Juon kyllä alkoholia, mutta en koskaan humalahakuisesti. Siksi alkoholinkulutukseni on vähäistä ja suomalaisessa juomakulttuurissa rinnastettavissa juomattomuuteen. En siis ole absolutisti. Ja kyllä, olen ollut humalassa useita kertoja (en koskaan tosin tarkoituksenmukaisesti). Minulla ei ole kokemuksia alkoholismista kenenkään sukulaiseni tai tuttavani osalta, eikä minulla ole minkäänlaisia uskonnollisia tai moraalisia periaatteita, joiden takia kokisin että alkoholinkäyttö olisi väärin. En ole koskaan moralisoinut tai puuttunut kenenkään toisen alkoholinkäyttöön, sillä se ei kiinnosta minua.

Miksi siis kirjoitan alkoholista ja alkoholittomuudesta? Siksi että alkoholittomuuteni on vaikuttanut lähes jokaiseen elämänalueeseeni. Parikymppisenä miespuolisena opiskelijana elän elämää, jossa alkoholittomuus ei vain ole hyväksyttävä vaihtoehto. En ole tähän asti aktiivisesti tuonut tätä aihealuetta esiin, mutta koska koen että alkoholi on niin suuri osa omaa ja kaveripiirini elämää, on aika tuoda esiin myös kolikon kääntöpuoli ja puhua niiden puolesta, joita ei suuri alkoholinkulutus kiinnosta.

Tämän blogin pohjimmainen tarkoitus ei ole siis moralisoida, syytellä tai muuttaa kenenkään juomatottumuksia. Haluan lähinnä tuoda esiin omia ajatuksiani ja kokemuksiani, sillä en ole itse vielä (tietääkseni) törmännyt toiseen kaltaiseeni henkilöön elämäni aikana. Omakohtaiseni kokemukseni on, että juomattomuuteen liittyy usein vahvoja ennakkoluuloja ja käsityksiä, siksi olisi hauska myös kuulla muiden mielipiteitä ja kysymyksiä.

En voi luvata antavani vastauksia, mutta toivoisin että tämä blogi antaisi ajattelemisen aihetta perinteiseen kysymykseen, joka on tänä päivänä muuttunut muotoon: Miksi Jeppe ei juo?