Mielenrauha

Pitkällinen pohdiskelu ja työskentely asian eteen tuottavat tuloksia. Löysin vihdoin sen mitä etsin ja saavutin mielenrauhan. Kovin pitkään siihen tuntuikin menevän, mutta nyt olo tuntuu varsin tasapainoiselta, hyvältä, rauhalliselta ja onnelliselta. Tuntuu siltä kuin saisin viimein palkkioni kovista ponnisteluistani.

Tällä hetkellä tuntuu siltä että minulla ei ole oikein mitään tarjottavaa enää tälle blogille. Voi olla että jatkan päivittelyä, jos tarvetta on. Mutta juuri tällä hetkellä en keksi mitään annettavaa.

Toivotan kaikille raittiille rohkeutta uskaltaa puolustaa omia näkemyksiään ja voimia loputtomalta tuntuvaan taisteluun. Tiedän miten rankkaa tuo kaikki voi olla, mutta ainakin itsestäni tuntuu juuri nyt siltä kuin olisin kaiken tuon yläpuolella. 

Kylläpä mielenrauha tuntuu hyvältä. 

Mitä nyt?

Vaikka taitaakin olla jo hieman myöhäistä tälle, niin toivotan silti hyvää uutta vuotta kaikille.

Blogin päivittely on jälleen ollut melko vaikeaa, sillä alkoholiin liittyvät asiat elämässäni tuntuvat vain jatkavan samaa rataa. Nyt tuntuu siltä, että olen alkoholiin liittyvät kokeiluni tehnyt, enkä enää pitkiin aikoihin ole ottanut juhlissa alkoholijuomia edes näön vuoksi. Jos raittiuteni loukkaa jotakuta, niin en jaksa siitä välittää. Yritän olla oma itseni, riippumatta siitä mitä muut ajattelevat. Jostain syystä myös viimeaikoina vähäistenkin alkoholiannosten (esimerkiksi yksi lasi viiniä) ottaminen on tuonut minulle vähäksi aikaa lievästi huonon olon.

Mutta mitä nyt? Pitäisikö tässä tulla jokin valaistuminen, ja tulenko nyt onnelliseksi?

Olen käsitellyt aiemminkin tätä omana itsenä olemisen ongelmaa, eikä se ole siitä juuri miksikään muuttunut. Yleisesti hyväksytty ja käytetty väite (tai ehkäpä jo latteus) on se, että jos vain on oma itsensä niin asiat alkavat sujua paremmin. Ilmeisesti tällä viitataan siihen, että jos itsellä on hyvä olla niin silloin vetää puoleensa positiivista huomiota muiltakin.

Mutta onko minulla hyvä olla? En tiedä. Oikeastaan minusta ei ole pitkiin aikoihin taas tuntunut juuri miltään. Sanoisin että oloni on ihan ok. Kaksi ystävääni kertoivat eräänä baari-iltana naureskelleensa minulle pitkään, koska näytin pöydän ääressä niin äärettömän tylsistyneeltä. Mutta ei minulla tuolloin ollut huono olla, olin vain täysin normaali oma itseni. On varsin ikävää jos ystävieni väite pitää paikkansa, koska tällöin omana itsenä oleminen juuri tekee minusta vaikeasti lähestyttävän näköisen. Mitä ihmettä minun pitäisi siis tehdä? Pitäisi tietysti yrittää taas muuttua jotenkin toisenlaiseksi henkilöksi. En vain tiedä, millaiseksi pitäisi tarkalleen muuttua ja mitä tehdä. On myös vaikea arvailla, johtaako sellainen muutos toivottaviin tuloksiin.

Olen myös aiemmin puhunut turtuneesta tunteesta, ja se ehkä tällä hetkellä on minussa valloillaan. Ja jos nyt täysin rehellisiä ollaan, niin taidan olla myös hiukan melankolinen ja tylsistynytkin. Nyt kun tosiaan olen avoimesti oma itseni, niin minun kai pitäisi pystyä nauttimaan asioista ja olemaan onnellinen. Mutta kun en vain löydä suurta nautintoa mistään, enkä ole erityisen onnellinen (mutta en myöskään erityisen onneton). Kaikki tuntuu rutiininomaiselta suorittamiselta, vailla sen suurempia tunteita. Olen kuitenkin ollut varsin aikaansaava, ja viimeaikaiset saavutukseni työ- ja opiskeluelämässäni ovat herättäneet tuttavapiirissäni kunnioitusta, jopa ihailua. Tietysti sanon kaikille olevani näistä saavutuksista iloinen (koska niistä kuuluu olla iloinen) mutta todellisuudessa en sen kummemmin saa niistäkään asioista juuri mitään nautintoa. Elämäntilanteeni on vain johtanut siihen, että en ole keksinyt parempaakaan tekemistä kuin keskittää lähes kaikki energia työhön ja opiskeluun, ja tämä on luonnollisesti tuottanut tulosta.

Koska en tunne nykyistä olotilaani täysin mieluisaksi, jotain pitäisi tehdä, mutta mitä?

Proosaa tosielämästä

Kohtaaminen

Olen kuullut hänestä nyt jo jonkin verran huhuja. Tiedämme kyllä toisemme, mutta emme ole koskaan keskustelleet kunnolla. Olemme korkeintaan vaihtaneet pari sanaa. Kukapa olisi uskonut. Niin, hänkään ei juo. Ja nyt hän on tulossa illalla samoihin juhliin. Kaltaisiani miehiä on siis muitakin olemassa.

Alkuillan keskustelu on siis siirtynyt häneen.

"Nii, sekään ei vissiin juo ollenkaan."

"Ai." Saan sanottua lakonisesti miettien mielessäni, että miksi ihmeessä asialla on mitään merkitystä. Mutta merkityksellistä tai ei, silti asia oudosti herättää mielenkiintoni.

Asian ilmaisee minulle hyvä ystäväni, joka tietysti tietää jo että minä en juo. Hän tietää myös että asiasta voi keskustella kanssani. Muut vaikuttavat välinpitämättömiltä, joko tietämättömyyttään tai hienotunteisuuttaan. Eikä asiasta enää mainita. Mutta sana on jo kerennyt raittiin edelle. Juhlissa tiedetään hänen saapumisestaan jo hyvissä ajoin. Näinkö se siis tapahtuu?

Loppuillasta hän saapuu ystäviensä kanssa. Niin... tuoko se nyt on? Eipä erottaisi joukosta, ellei etukäteen tietäisi. Juhlat jatkuvat samalla tavalla ja juttu luistaa myös kaikkien uusienkin vieraiden kanssa. Tai melkein kaikkien, hän vaikuttaa varsin hiljaiselta. Mutta ehkä kiinnitän vain huomioni juuri tähän, enkä huomaa kokonaisuutta. Oma käyttäytymiseni ei paljasta raittiuttani ja saan osakseni tavallista huomiota. Eipä moni taidakaan tietää oikeaa suhtautumistani alkoholiin, sillä osaan puhua oikealla tavalla ja tarvittaessa turvautua jopa valkoisiin valheisiin. 

"Hei, otatsä mitään?" Saan vihdoin sanotuksi hänen kohdallaan. Sanoinko minä juuri noin? Enkö nyt parempia sanoja keksinyt tälle henkilölle, joka varmasti ihnoaa tuota lausetta? Olenpa todellakin eläytynyt tähän rooliini normaalina suomalaisena miehenä.

"Ei kiitos." Hän vastaa välinpitämättömästi. Aivan kuten itsekin vastaisin hänen tilassaan. Asia ei herätä sen kummempaa huomiota. Rauhoitun ja varon ottamasta asiaa enää esille.

Mutta mitäpä muutakaan olisin sanonut? Kieltämättä hän paistaa nyt esiin joukon keskeltä ainoana, joka ei pidä mitään juomaa kädessään. Ja muun joukon humaltuesssa hänen erottautumisensa tuntuu vain kasvavan. Hän keskustelee rauhallisesti muiden kanssa ja välillä lähtee ystäviensä pyynnöstä vastentahtoisesti tanssimaan. Itse osaan jo melko hyvin sulautua joukkoon, eikä minua juurikaan taida erottaa muista.

Minussa kasvaa outo velvollisuuden tunne kertoa hänelle olevani samanlainen. Ajattelen sanoa jotain, mutta mitä?

"Niin hei, mäkään en muuten juo." Ei. Aivan liian korni aloitus.

"Hei, mä kuulin että sä et juo." Miten voin edes ajatella noin kliseistä lausetta?

"Mites on, sulle ei taida alkoholi maistua?" Voi ei!

Päässäni pyörii vain ja ainoastaan loppuunkulutettuja ja inhottavia lauseita. Miksi asiaa ei voi ottaa esiin luontevasti? Mutta miksi tunnen edes velvollisuutta puhua asiasta? Kaipa se olisi hauska yhteensattuma josta riittäisi puhuttavaa. Vai riittäisikö?

Emme muutenkaan paljoa keskustele. Ei minulla ole mitään sanottavaa hänelle. Eikä hänellä minulle. Ainoa yhtäläisyytemme on suhtautumisemme alkoholiin. Pitäisikö meidän nyt olla sitten parhaita kaveruksia?

Ei. Kai lapsi sisälläni ajatteli, että löytäisin hänestä sukulaissielun. Mutta miksi ihmeessä raittiudella olisi mitään tekemistä muiden elämänarvojen kanssa? Eihän sillä ole. Tiedän sen!

Äh, ei tästä tule mitään. Pidän kulissini yllä, enkä sano mitään. 

Eiköhän voitaisi jo unohtaa se raittius ja keskittyä siihen juhlimiseen.

Kyllä sinäkin vielä ratkeat

Tuttu kaava ja tutut puheenaiheet:

"Mites on, sähän et taida paljoa juoda?"
"No en juuri ollenkaan."
"No kyllä säkin vielä ratkeat"

Noin kymmenen vuotta väkisin juottamista kokeneena voisin veikata että en ratkea. Alkaa pahasti näyttää siltä, että ei minusta tule alkoholin kuluttajaa tekemälläkään. Viimeaikainen kova yrittäminen, sekä kompromissien teko on kyllä parantanut jonkin verran ihmissuhteitani. Oikeastaan baareissakin viihtyy paremmin, kun siellä vain viettää aikaansa vaikka väkisin. Kompromissina olen siis usein päättänyt olla baarissa pilkkuun asti. Eräässä oluttuvassakin tilasin myös olutta. En tosin saanut sitä kokonaan juotua, sillä se alkoi maistua varsin vastenmieliseltä jo parin hörpyn jälkeen. Joka tapauksessa, jo se että tilaan olutta tuntuu luovan täysin toisenlaisen tunnelman. Uusia tuttavuuksia kyllä syntyy, mutta se tuntuu usein olevan raskaan työn takana.

Mutta onko tämä vain liian vähän liian myöhään?
Ajatus tulee väkisinkin mieleeni, mitä olisikaan tapahtunut, jos olisin tehnyt kaikkea tätä jo kymmenen vuotta sitten. Onko tällaisella enää oikeastaan mitään merkitystä? Toisaalta, olisiko sillä ylipäänsä koskaan ollut merkitystä?

Ehkäpä ongelmani ei ole koskaan ollutkaan alkoholittomuus. Vaikka ei se ainakaan ole helpottanut asemaani. Tämä ajatus ei sinänsä ole minulle uusi, mutta kaikkien muiden suhtautuminen minuun silloin kun olen mukamas humalassa on aina luonut epäilyksiä tätä ajatusta vastaan. Mutta ehkä olen kuitenkin sosiaalisesti rajoittunut, kun en osaa täysillä nauttia yleisimmistä ikäisteni ajanviettotavoista. Tietysti hyvin pitkään jouduin viettämään paljon aikaa omissa oloissani aina kun en halunnut olla alkoholin kanssa tekemisissä. Myös nuo teinivuodet muuttivat minut varsin kyyniseksi ihmiseksi (tai ehkä olen aina muutenkin ollut melkoinen kyynikko). Tästä olisi tietysti hyvä parantua, sillä kyynisyys ei oikeastaan paljoa anna sisältöä elämään. Parhaimmassakin tapauksessa kyynisyys on varsin ikävää, sillä kaikista surullisin henkilöhän on oikeassa oleva kyynikko.

Huomasin tässä vähän aikaa sitten, että en muista koskaan rakastaneeni mitään tai ketään. En ole varma, että tiedänkö edes todella, mitä rakastaminen on. Tietysti lapsena sitä kiintyy jos johonkin ja olenhan myös ihastunut lukuisia kertoja. Mutta kovin intohimoisesti en muista tunteneeni mistään tai kenestäkään. Ei ainakaan mitään sellaista, mitä en olisi pystynyt hillitsemään. Ehkä tässä kyynisyys on vallannut liikaa minua. Ja toisaalta teidostan myös kaiken lopullisen merkityksettömyyden (mikä ei kuitenkaan tarkoita että millään ei olisi mitään väliä). Siksi suhtaudun varsin rauhallisesti melkeinpä mihin vain. En esimerkiksi intohimoisesti nauti mistään musiikkilajista tai artistista, vaikka kuuntelenkin musiikkia satunnaisesti. En myöskään - varmaankin samasta syystä- saa mitään irti tanssimisestakaan. Pidän kyllä erilaisista taiteista ja harrasteista, mutta eipä minulla ole intohimoa mihinkään sellaiseen. Mikään ei tunnu minulle korvaamattomalta.

Tämä kaikki vain tekee minusta kovin tylsän ja ehkä tietyssä mielessä pelottavan henkilön. Ihmisillä yleensä kun tuntuu luonnostaan olevan tarve lokeroida asioita (myös elollisia olentoja) tiettyjen piirteiden mukaan. Tämä tietysti helpottaa ja yksinkertaistaa asioihin suhtautumista, mutta äärimmilleen vietynä voi myös tuottaa vaikeita negatiivisia ilmiöitä kuten esimerkiksi rasismia. Intohimojen puute, sekä muutenkin suurien tunteiden puuttuminen tekee minusta vaikeammin lokeroitavan, sillä en selkeästi tunnu edustavan mitään kategoriaa. Tietämättömyys taas luo pelkoa ja vihamielisyyttäkin. En siis anna mitään "helppoa tartuntapintaa" omaan persoonallisuuteeni, koska en mielelläni tietoisesti edusta mitään stereotypiaa. Jään siis aina etäiseksi. Mutta miten luoda sellaista haluttavaa persoonallisuutta ja intohimoa, jos mitään suuria tunteita ei kertakaikkiaan ole? Voiko tunteilemaan oppia? En tunne mitään erityistä tarvetta tällaiselle "herkistymiselle", tiedostan vain että sillä voisi ehkä olla välillisiä vaikutuksia elämänlaadun paranemiselle.

Mikä nyt on tarkoitus kaikella tällä filosofoinnilla taas? Ehkäpä haluan sanoa, että tasapainoisuutta ja mielen tyyneyttä ei kai pitäisi liikaa ihannoida. Se kun voi johtaa eräänlaiseen henkiseen eristäytyneisyyteen ja tylsyyteen. Entistä enemmän minusta tuntuu siltä että haluaisin kovasti rakastaa. Koska eikö se anna lopulta kaiken sisällön elämälle. Eikö se juuri ole elämän suurin voima ja tarkoitus: saada rakastaa. Ja juuri sillä minut voidaan määrittää ja kategorisoida, mikä helpottaa muidenkin positiivista suhtautumista minuun. Mutta pystynkö siihen? En tiedä. Tai niin... kyllähän minäkin vielä ratkean.

Pelko

Mitä sinä pelkäät?

Näin minulta on usein kysytty. Kysymys on sinänsä aiheellinen, vaikka se onkin usein sisältänyt provokaation minua ja alkoholittomuuttani kohtaan. Haluaisin vastata, että en pelkää mitään, mutta se ei pitäisi paikkaansa. Kaikkihan me pelkäämme jotain. Ja kysymys on siinä mielessä aiheellinen, että pelko ohjaa ihmisen elämää hyvin paljon.

Ehkäpä jollain alitajuisella tasolla pelkään menettäväni kontrollin täysin jos juon. Tai en tiedä. En ainakaan tietoisesti ajattele näin, eikä itsehillinnän säilyttäminen oikeastaan ole minun motiivinani alkoholittomuudelle. En siis usko että tietoisesti pelkään mitään humaltumiseen liittyvää. Vaikka muistan kyllä, että joskus pelkäsin hieman, että aktiivisesti ryyppäämällä muuttuisin samanlaiseksi raittiiden arvostelijaksi (ja alistajaksi) kuin monet tuntemani ihmiset. Mutta en oikeastaan muista edes milloin olisin viimeksi kunnolla pelännyt yhtään mitään erityistä. Nukun yöni rauhallisin mielin, enkä menetä uniani minkään pelon takia.

Olen kuitenkin jo pidempään kartoittanut ja tutkinut kahta asiaa jotka alkavat pikkuhiljaa, jos ei nyt vielä pelottaa, niin vakavasti mietityttää minua. Nämä asiat ovat yksinäisyys ja syrjäytyminen. Olen niin artikkeleiden, tutkimusten, lukijapalautteen (sekä lukijoiden tekemien yhteydenottojen), kuin itse suorittamieni vapaamuotoisten kyselyjen perusteella alkanut huomata pelottavaa korrelaatiota raittiuden ja yksinäisyyden välillä. Ja tämä alkaa vähitellen ehkä jopa pelottaa minua.

On tietysti vaikeaa vetää johtopäätöstä, onko raittius seurauksena syrjäytymisestä vai toisinpäin.Vai olisiko kenties jokin luontainen piirre olemassa, joka aiheuttaa samalla helposti sekä raittiutta että syrjäytymistä. Joka tapauksessa, hämmästyttävän usein sanojen yksinäisyys ja syrjäytyminen läheisyydestä löytyy myös sana alkoholittomuus. Ja varsinkin jos puhutan syrjäytyneestä tai yksinäisestä nuoresta suomalaisesta miehestä voi varsin hyvillä mielin olettaa, että hänen alkoholinkulutuksensa on myös varsin alhainen tai olematon.

On varsin huolestuttavaa huomata, että itse kuulun tuohon riskiryhmään, joka ei löydä juurikaan iloa baarielämästä eikä alkoholista. Ja vaikka minulla on tällä hetkellä ystäviä ja tuttuja, oma elämäni saattaa alkaa pelottavasti vähitellen muistuttaa niin monen muun raittiin suomalaisen miehen kertomaa tarinaa. Tarinaa, jossa noin 30-vuotias mies alkaa havaita kuinka yhteydenotot, juhlat ja tapahtumat hiljalleen harvenevat ja ystävät etääntyvät. Ja jäljelle jää vain haikailu niiden aikojen perään, kun olisi vielä voinut tehdä jotain.

Ja tämä, jos mikä, on pelottava ajatus.

Lisää ajatuksia alkoholismista.

Missä vaiheessa alkoholismi muuttuu ei-haluttavaksi asiaksi?

Uskon, että tämän blogin lukijoista kaikki pitävät alkoholismia ei-toivottavana asiana kaikissa mahdollisissa tapauksissa. Ikävä kyllä vaikuttaa siltä vain, että valtaväestö ei niin tee. Tai varmasti kuka tahansa Suomalainen vastaisi alkoholismin olevan surullista ja jotain mitä tulisi välttää, jos tätä asiaa suoraan kysyttäisiin. Mutta arkipäivän keskustelut, etenkin suuremmissa ryhmissä, kertovat jotain muuta. Eivätkä monet välttämättä mieti kovinkaan tarkkaan mitä suustaan päästävät, jos keskustelu siirtyy alkoholismiin.

Olen nimittäin ohimennen maininnut joillekin ystävilleni auttaneeni erästä alkoholistia tässä viimeaikoina (kyseessä ei ollut mitään suuria asioita, enkä nyt mene detaljeihin, koska niillä ei ole nyt merkitystä). Kertomukseni hänen sattumuksistaan ovat kuitenkin herättäneet useimmiten hilpeyttä. Vasta kun olen maininnut kyseisen henkilön iän - noin 50 vuotta - ovat ihmiset suhtautuneet hieman vakavammin asiaan. Ehkäpä tässä vaiheessa ystäväni ovat todella tajunneet, että kyseessä on "aito" alkoholisti, jolle alkoholi tuottaa selviä ongelmia. Ilmeisesti he kuvittelivat aluksi kertomani perusteella, että kyseessä on ikäiseni varsin nuori mies.

Mutta miksi iän pitäisi vaikuttaa tähän asiaan? En tiedä, mutta niin se vain tuntuu vaikuttavan. Ehkä vanhemmalla iällä esiintyvä alkoholismi mielletään "todelliseksi" alkoholismiksi ja nuoremmilla se on jotain "ei niin vakavaa", vaikka kyseessä olisikin täsmälleen samankaltainen addiktio.

Nimittäin, nyt kun olen pohtinut asiaa, muistelisin että pelkästään kuluneen kesän aikana sana "alkoholismi" on esiintynyt useaan kertaan ikäisteni henkilöiden keskusteluissa. Ja jos kyseessä on ollut jonkun nuoren henkilön alkoholismi, on tämä ollut hyvä asia (vähintäänkin huumorimielessä). Eräskin kaverini kaveri, johon tutustuin yhtenä baari-iltana, jutteli pitkään siitä kuinka hän on alkoholisoitunut täysin kesän aikana. En tiedä yrittikö hän tehdä vaikutusta minuun, vai miksi hän julisti niin monta kertaa iloisella mielellä olevansa täysi alkoholisti. Tosin, hän ei tiennyt omasta juomattomuudestani ja siksi todennäköisesti yritti lähinnä olla hauska.

Ja varmasti kaikille teillekin lukijoille tulee mieleen tapauksia joissa heitetään pitkään vitsiä siitä, miten alkoholisoituneita kaikki ovat (mikä on luonnollisesti erittäin hyvä asia näissä tarinoissa). Enkä nyt syytä ketään tästä, useinhan tämä on vain harmitonta vitsailua. Mutta itse olen alkanut miettiä, että ehkä sanaa alkoholismi käytetään aivan liian kevyesti. Siksi toistankin nyt kysymykseni:

Missä vaiheessa siis alkoholismista tulee ei-toivottua?

Minkä ikäisenä alkoholismi lakkaakin olemasta hauskaa ja muuttuu ikäväksi? Minkä ikäisenä olisi "oikeaoppista" alkaa välttämään alkoholismia?

Asian "hauskuus" tuntuu kylläkin myös korreloivan selkeästi alkoholistin menestykseen omassa elämässä. Jos alkoholisti pystyy pitämään työnsä ja pitää ihmissuhteensa edes jokseenkin siedettävällä tasolla, saattaa alkoholismi taas olla ilon aihe monille. Mutta onko tämä kovin terve suhtautuminen koko ongelmaan? Nimittäin jos alkoholismi miellettäisiin vakavampana asiana jo varhaisemmassa vaiheessa, siihen varmasti voitaisiin myös puuttua tehokkaammin.

Mielestäni tätä voisi verrata tietyssä mielessä huumeiden "viihdekäytön" ympärillä pyörivään keskusteluun, jossa useimmiten itseään viihdekäyttäjiksi tituleeraavat juhlijat pitävät narkomaaneja niin sanotusti luusereina. Toisin sanoen, heidän mielestään huumeiden "oikeinkäyttö" on hieno asia, mutta jos huumeet tuottavat ongelmia on syy tämän käyttäjän heikossa itsekurissa (tai jossain muussa vastaavassa). Tämä on vain vaarallisen ylimielinen asenne koko asiaan. Sillä, kukapa oikeasti päättää ryhtyä narkomaaniksi tai alkoholistiksi?

Itse siis näen kyllä ongelman siinä, että päihteiden käyttöä ja jopa ongelmakäyttöä ihannoidaan tietyssä mielessä. Tosin, enpä tiedä mitä asialle tarkalleen edes voisi tehdä. Tämän asian kyseenalaistaminen kun usein mielletään vain tylsänä moralisointina. Enkä nyt todellakaan väitä, että "kaikki päihteiden käyttö on ongelmakäyttöä". Suurin osa ihmisistä pystyy pitämään päihteiden käytön tarpeeksi hyvin kurissa. On vain kovin vaarallista romantisoida ongelmakäyttöä ja suurta aineiden kulutusta.

Jälkihuomautus:
Tarkemmin ajateltuna kommenttini: "Suurin osa ihmisistä pystyy pitämään päihteiden käytön tarpeeksi hyvin kurissa", oli ehkä hätäisesti mietitty jos tarkkailee Suomalaisten yleisimpiä kuolinsyitä. Mutta jokainen varmasti ymmärtää, mitä tarkoitin tällä kommentilla.

Ota nyt yksi huikka!

Pahoittelen etukäteen mahdollista "avautumistani" tulevassa tekstissä, mutta ehkäpä se antaa taas jonkin verran piristettä tällekin blogille.

En muista, olenko kirjoittanut tällaisista ihmisistä vielä täällä blogissa, mutta törmäsin viime baarireissulla minua suunnattomasti rasittavaan ihmisryhmään. Kyseessä on ryhmä, joka koittaa varsin hyväuskoisesti käännyttää minua "oikeisiin" tapoihin. Tiiviisti toistamansa tunnuslauseensa mukaan nimeän tämän Ota nyt yksi huikka-ryhmäksi, tai lyhyemmin ONYH-ryhmäksi.

Rasittavinta tässä ihmisryhmässä on se miten aidon hyväntahtoisesti he haluavat minun juovan. He todella uskovat tekevänsä siis palveluksen minulle käännyttämällä minut (tai ainakin siltä vaikuttaa). Kaikki tehdään tavallaan hyvällä mielellä ja iloisesti, mutta silti hyvin painostavasti ja ehdottomasti. Vitsien, hymyjen ja nokkelien sutjautuksien takaa paljastuukin varsin kiihkomielinen asenne. Viime reissulla siis maaginen kaljatuoppini toimikin minua vastaan, kun sainkin yllättäen puolet illasta hätistellä ONYH-tyyppejä viereltäni pois. Illan dialogi meni toistuvasti jokseenkin näin:

ONYH: "Kamoon, ota nyt yksi huikka, kato tälleen..."
Jeppe: "Tiedän kyllä miten juodaan, kiitos. Juon sitten kun tekee mieli."
ONYH: "Ei nyt yksi huikka mitään sulle tee. Kyllä sä nyt yhden huikan voit ottaa. Juo nyt."
Jeppe: "Mutta kun ei mulla oo jano."
ONYH: "Mutta ota nyt tälleen, kun kaikki muutkin juo kokoajan."
Jeppe: "Oon jo ottanut muutaman huikan."
(Toistetaan ja jatketaan sattumanvaraisesti pitkin iltaa)

Kyllä minä tiedän, ettei yksi huikka maailmaani kaada. Voin aivan hyvin juoda "yhden huikan", vaikka minun ei tekisikään mieli. Voin ottaa useammankin, voin aivan hyvin juoda pari tuopillistakin, eikä se tekisi minulle mitään. Mutta ei sillä ole merkitystä. Kyse onkin periaatteesta. Olen tavannut tällaisia ihmisiä aiemmin. Ja heidän ylimielinen lähestymistapansa koko asiaan loukkaa älykkyyttäni. Aivan kuin kyse olisi tuosta yhdestä ainoasta maistiaisesta, joka jäisi siihen. Tiedän aivan hyvin, että todellisena tarkoituksena on yhden huikan jälkeen saada minut ottamaan toinenkin, ja kolmas, ja niin edelleen. Ja nämä aikeet ovat niin selkeät ja läpinäkyvät, että minusta tuntuu typerältä jopa sanoa tämä ääneen (tai kirjoittaa ylös). Minua todellakin loukkaa se miten he omaksuvat isällisen aseman ja puhuvat minulle kuin lapselle.

Juuri tällaiset ihmiset yrittävät pakottaa minunlaiseni ihmiset valitsemaan joko absolutismin tai alkoholismin. Miksi välimuodot eivät kelpaa?

Pystyisin sivuuttamaan tämän kaiken, jos kyseessä olisi yksittäinen ja nopea tapaus. Mutta miten ihmeessä nämä ONYH-ihmiset jaksavatkin olla niin sinnikkäitä? Lisäksi havaitsin tällä viime kerralla, että yhden ONYH-tyypin käyttäytyminen rohkaisi muutamaa muutakin yhtymään kantaan. Ja vielä jotkut väittävät, että raittiit pilaavat toisten illan. Totuuden nimissä mainittakoon kuitenkin, etteivät nämä tyypit sentään iltaani pilanneet. Mutta eipä tuollainen käytös ainakaan iltaa paremmaksi tee. Miksei asian voi vain antaa olla? En minä tyrkytä heille omia näkemyksiäni. Yritän jopa tehdä kompromisseja heidän tapojensa kanssa ostamalla kaljatuoppeja edes näön vuoksi. Mutta näköjään pienten myönnytysten tekeminen näyttääkin innostavan näitä tyyppejä entisestään.

Toinen rasittava piirre, joka tuntuu kulminoituvan tähän samaiseen ONYH-ryhmään (mutta jota esiintyy myös muillakin) on käsitys siitä, että raittiin henkilön juomat ovat täysin vapaata riistaa. Se, että en juo kaljaani viidessä minuutissa (tai ollenkaan), ei tarkoita että juomani saa varastaa. Jos olen ostanut oman tuoppini, niin eikö minulla ole oikeus päättää mitä sen sisällöllä teen, tai en tee? Miksi siis jo viiden minuutin jälkeen kädessä olevaa kaljaani katsotaan himoiten ja siitä yritetään kaataa kaljaa omaan tuoppiin?

Jos on jano, voin tarjota juotavaa, ei talouteni siihen kaadu! Saisinko siis itse päättää mitä teen omilla juomillani?

Tämä kaikki yhdistettynä siihen, että sain taas kuulla olevani yleisesti "vittuuntunut" kaikkien kännisten läsnäolosta ja kuittailevani aina kaikille vain ja ainoastaan koska olen raitis (syytöksiä henkilöltä, joka ei edes tunne minua, ja esitettynä ennenkuin olen tehnyt tai sanonut juuri mitään), on jälleen saanut minut huokaisemaan syvään. Luulin tällaisten puheiden ja käytöksen pikkuhiljaa hiipuvan aikuisiän tullessa, mutta pelkään että toivon turhaan. Yleisen palautteen, tiedonhaun (mm. kännikapina-sivustot) ja omakohtaisten kokemusten perusteella voisi päätellä, että tätä taitaakin jatkua vielä pitkään.

Mutta olen lyhytvihainen, enkä kanna kaunaa tästä kenellekään. Olen vain jo niin tylsistynyt tähän. Minä nimittäin yritän, minä todella yritän ymmärtää, olla mukana ja pitää hauskaa. En vain voi sille mitään, että kesken baari-illan alan jo vilkuilla kelloa ja salaa haukotella. En vain jaksa kiinnostua tästä kaikesta. En jaksa sitä, että minulta odotetaan loputonta venymistä ja kompromisseja ja vastineeksi tarjotaan syytöksiä ja ennakkoluuloja.

Mahdollisille kommentoijille todettakoon, että minulla on omat syyni pysyä silti (vielä toistaiseksi) Suomessa. Eikä tämä yksi ilta tietenkään edusta tavanomaista baari-iltaani. Silti juuri tällaiset illat saavat minut taas kovin mietteliääksi.

Pitää vain yrittää jaksaa olla positiivinen, kaikesta huolimatta.